Veli-Matti Hynninen 29.12.1995 puh 0400-214971, telefax 019-533527
Dispositio
1. Keskiaika Euroopan muovaajana
2. Euroopan jälkeinen aika
3. Antiikista nykyaikaan
4. Avautuuko Euroopan salaisuus?
5. Moninapaisuus – Euroopan ominaispiirre
6. Kilpajuoksu aikojen halki
7. Keskiaika nykyajan selittäjänä
8. Varhaiskeskiajan (500-1000) ”pimeys”
9. Sydänkeskiajan (1000-1200) sydänäänet
10.Myöhäiskeskiaika (1300-1400) uudenajan airueena
11.Nyt on Euroopan aika
Keskiaikainen kulttuuri nyky-Euroopan ennakoijana
Vanhan ja uuden ajan väliin , neljäsataaluvulta aina tuhatviisisataaluvulle asti ajoittuu monia muita aikakausia jännittävämpi jakso. Mikä ei ole vanhaa, mutta ei vielä uuttakaan, kuuluu keskelle. Tunnemme uuden- ja vanhanajan välin mielikuvituksettomalla nimellä keskiaiaka. Mielikuvitukseton ei keskiaika kuitenkaan ollut.
Keskiaika itsessään ei ollut mielikuvituksesta eikä muustakaan värikkäästä köyhää aikaa. Oli menoa ja meininkiä. Pituuttakin sillä oli. Keskiaiaika sisältää monenlaista, eikä sen monipolvisuutta ole helppo hahmottaa, mutta kuitenkin se on historian aikakauista eräällä tavalla kiintoisin ja vaikeaselkoisin. Valitsin keskiajan tutkimuskohteekseni juuri siksi, että se varmasti avautuu vaikeasti, mutta samalla tarjoaa – kuten huomasin – sarjan varmoja yllätyksiä. Kapeasti, ja vähän omahyväisesti, ajatellen keskiaika on vakiintunut tarkoitta maan Euroopan historiaa vuosilta 400-1500.
Avarammin ajatellen mukaan on otettava myös muu, Euroopan ulkopuolinen maailma. Vaikka eurooppalaiset kauan halusivat sulkea silmänsä ulkomaailmalta, keskiajalla elämää elettiin muuallakin kuin Euroopassa.Keskiaikaan on laskettava noin vuonna 375 alkaneet kansainvaellukset.Länsi-Rooman tuho (476), yhtälailla Kaarle Suuren (800) ”ihmeaika” kuuluu keskiajan kohokohtiin. Vuosisadat kuluivat. Vasta kun puhkesi jotain riittävän järkyttävää ja kaiken mullistavaa, lausuttiin päätössanat keskiajalle ja astuttiin uuteen aikaan.
Uuden esiinpuhkeaminen päätti keskiajan. Amerikan löytäminen (1492), ja Intian meritien avaaminen (1498), olivat kyllin suuria mootostekijöitä, pelinavaajia uudelleajalle.. Kirjojen painaminen painokoneilla (kirjapainotaito keksittiin 1438) räjäytti tiedolle uudet, ennen näkemättömän nopeat väylät. Uskonpuhdistajien yltiöpäinen protesti ( 1517) ravisteli katolista kirkkoa ja synnytti protestanttisen kirkkokunnan: luterilaiset, anglikaanit ja reformoidut.
Keskiaikaa leimasivat paavin johtama katolinen kirkko, luontaistalous sekä läänityslaitos. Keskiajan lopulla kuvaan kuului lisäksi kaupunkikulttuurin synty.Siihen liittynyt kaupankäynnin voimakas kehittyminen on noista ajoista leimannut eurooppalaista yhteiselämää..Keskiajan kirkkoa on kiittäminen myös tieteen edistysaskelista. Kirkko puhui ja tiede harjoitti tutkimusta – latinaksi.Kirkkoisät ja skolastiikka ohjasivat elämän kehittymistä läpi keskiajan.
Gotiikka loi leimansa rakennustaiteeseen. Kuvataide kehittyi ajan hengessä samaan suuntaan, kaiken piti olla ylevää, goottilaista. Elämän kaaret kurottautuivat vain yhteen suuntaan: ylöspäin.Vain vertikaali oli pyhää ja taivas tavoiteltavaa.
Keskiaika Euroopan muovaajana
Eurooppa assosioidaan usein älyllisyyteen ja humaanisuuteen. Miltei yhtä usein se nähdään demokratian ja talousdynamiikan kotimaana, monenlaisen hyvän pontimena. Tätä kaikkea – eurooppalaista – kutsumme nykyisin tottuneesti ja itsestäänselvästi hyvinvoinniksi ja länsimaiseksi kulttuuriksi. Eurooppalaisuuden parhaisiin puoliin on aina kuulunut myös suurpiirteisyys. Itsestämme puheen ollen emme kai ikinä ole hekumoineetkaan turhantarkkuudella.
Millä oikeudella me sitten pidämme itseämme eurrooppalaisina? Sitäkö eurooppalaisuudellamme tarkoitamme, että pidämme itseämme muita parempina? Onko eurooppalainen kulttuuri, ylpeyden aiheemme, muihin nähden niin ylivertainen, että kaikkien muidenkin on tunnustettava Eurooppa kulttuuurin kotimaaksi?
Harvat eurooppalaiset sanovat itseään eurooppalaisiksi. Mekin alleviivaamme alati alemmuuttamme puhuessamme Eurooppaan menemisestä, vaikka olemme aina olleet osa sitä. Tai ehkä vaikenemisemme on vaistomaista viisautta. Puhumme Euroopasta varoen, koska lopulta kukaan ei tiedä, mikä Eurooppa lopulta oikein on, ja miten siitä tulisi puhua.
Eurooppa on kansojen kohtauspaikka, tietoa, taitoa ja korkeaa kulttuuria. Mutta ei vain sitä. Se on aina ollut myös diktatuureja, uskonnollisia ennakkoluuloja, kansojen välisiä epäluuloja, kidutusta, turhamaisuutta ja kaiken karvaista uhittelua. Eurooppa on usein ollut myös maailmansotien ja mustien surmien kehto.
Euroopan jälkeinen aika
Semiootikko Eero Tarasti kertoo romaanissaan Professori Amfortasin salaisuus kiinnostavan kuvitelman tulevaisuuden Euroopasta.Euroopan aika oli taakse jäänyttä elämää. Elettiin pitkällä kolmatta vuosituhatta. Elettiin Americana-nimisessä valtiossa, jossa vallitsi semiogyyninen naisvalta. Euroopasta oli vain muisto jäljellä, jos sitäkään. Americanassa oli kokonaan kiellettyä Euroopasta puhuminen. Erityisessä pannassa oli 1900-luku. Mennyt, niin sanottu Euroopan aika, oli ollut ihmiskunnan kannalta niin tuhoisaa, että sen muisteleminenkin oli kielletty.
Euroopasta olivat lähtöisin maailmansodat, keskitysleirit ja muut kauheudet. Niinkin myöhään kuin vuonna 1995 oli eteläisellä Tyynellämerellä Mururoassa ja Fangataufassa tehty ydinkokeita. Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeja oliseurannut atomienergian ”hyväksikäyttö”- vaihe, jossa häikäilemättömät egoistit olivat ottaneet itselleen lyhyen hyödyn ja jättäneet velat lastenlastensa maksettaviksi.Tuo ihmiskunnan itsekkyyden ”atomiaika” oli ollut historian synkintä vaihetta. Erityisen varottavaa oli Americanassa saksankielen esiin kaivaminen. Olihan saksaksi toteutettu kaikkein turmiollisinta politiikkaa mitä ihmiskunta koskaan oli joutunut kokemaan. Aggressiivisen nationalismin synkkä varjo leijui pysyvästi Euroopan ja erityisesti sen 1900-luvun yllä.
Americanassa, Northfieldin yliopistossa opiskeleva semiootikko Sebastian Morhokorva pääsi opiskelutoverinsa Felixin kanssa kuitenkin Euroopan ajan jäljille.Sebastian tutki Euroopan henkeä isosetänsä Amfortasin arkistojen avulla.
Heille paljastui vähitelen Euroopan koko kauhukuva ja synkimmätkin salaisuudet aukenivat Eero Tarasti antaa romaanissaan mahdollisuuden tarkastella eurooppalaisutta ikäänkuin ulkopuolisena, aikojen takaa. Miltä ajanlaskumme kaksi ensimmäistä vuosituhatta näyttävät kauempaa katsottuna? Minkälaisen jäljen ovat jättäneet meidän ihailemamme eurooppalaisuus, sen kulttuuri, tiede, taide ja elämäntapa?
Tässä valossa on kysyttävä: Miten alkeellinen eurooppalainen maailmankuvamme lopulta onkaan? Eero Tarastin avaama ajatusleikki auttaa erittelemään Euroopan eri aikakausia, arvioimaan historian tapahtumia ja muodostamaan palasista kokonaiskuvaa antiikista nykyaikaan Miten totta onkaan tshekkiläisen Milan Kunderan kiteytys:”Menneisyys on elämää täynnä, halukkaana ärsyttämään, provosoimaan ja solvaamaan meitä, yllyttämään meitä tuhoamaan ja maalaamaan sen uudelleen. Ihmiset taistelevat päästäkseen laboratorioihin, joissa valokuvia käsitellään ja elämänkertoja ja historioita kirjoitetaan.”
Milan Kundera avaa elämää historian, ajan ja kulttuurin avaimilla. On löydettävä oikea avain, muutoin ei elämä avaudu, vetoaa kirjailijamme uskottavasti.
Antiikista nykyaikaan
Kerron tässä lyhyesti miten kreikkalainen kulttuuri loi pohjan sille mitä me yhä itsetietoisesti kutsumme länsimaiseksi kulttuuriksi. Jo keskiajalla syntyi rajua ristivetoa ja kilpailua maanosien kesken. Ajatuksen on kuljettava sotaisesta Mykenestä Kreetan häviöön. Ilman koukkausta sinne, ilman Kreikan sankariaikaa ja krerikkalainen mytologian syntyä ajattelumme olisi toisenlaista, nykyistä paljon köyhempää, kapeampaa.Tapamme ajatella ja tehdä tieteellistä tutkimusta nojaa yhä kreikkalaisen filosofian löytöihin. Kreikkalaiset kävivät yksilön ja yhteisön rajankäyntiä Spartan ja Ateenan foorumeilla. Lopulta voitti demokratia eli yhteisvalta. Samalla valettiin länsimaisen oikeusjärjestyksen perusta.
Platonin avulla punnittiin tiedon kestävyyttä. Aristoteles pani vauhtia tieteen kehitykseen Samalla löytyi perussävel miehen ja naisen tasa-arvolle. Naisen asema haki aikansa muotoaan, mutta otti vihdoin paikkansa yhteiskunnallisen kehityksen keskuksessa Itseilmaisun ja koko kulttuurin voittamattomaksi välineeksi löytyivät silloin teatterin ja näyttämötaiteen keinot. Kreikkalaisesta kulttuurista ammentava taide ja kirjallisuus on muodostunut korvaamattomaksi – ei vain meille – vaan sillaksi eri aikakausien välille.
Hellenismin ja kristinuskon symbioosi toi Eurooppa-ajatuksen Välimereltä Pohjan perille asti. Rooman maailmanvalta vahvisti lopullisesti ajatuksen yhteisestä Euroopasta. Kreikka pani alulle, Rooma vei ajatuksen eteenpäin Roomaa meidän siis on paljosta kiittäminen. Rooman hengessä kreikkalainen voitti alaa. Esteettinen ja filosofinen perintö, lainkäyttö ja valtioihanne ”eurooppalaistuivat” ihanteiksemme.
Kirkkoa on kiittäminen siitä että vielä Rooman vallan luhistuttua se jatkoi muina miehinä Rooman hengessä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Itä ja länsi lähtivät lopullisesti 1054 eri teilleen. Rooman valtiovalta tuhoutui 1453, mutta lännen kirkko kantoi Rooman perintöä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hengessä.
Rooma elää yhä meissä. Eurooppalaiset kielet muistuttavat esikuvaansa latinaa ja luovat ajatteluumme täsmällisyyttä, hierarkista poljentoa ja loogisuutta. Antiikin perinnöstä ovat ammentaneet Runebergimme, Mannisemme, Mustapäämme ja Cygnaeuksemme.Samasta hengestä juopuivat Linkomiehemme ja Paasikivemme. Kainuulainen Urho Kaleva Kekkonen on aina oleva roomalais-suomalaisen patriotismin numero ykkönen. Roomasta nousee euroooppalaisuuteemme kuuluva kyky antautua dialogeihin.
Me keskustelemme, luomme diskursseilla tilaa itsellemme, ja vahvistamme ihmissuhteittemme laatua. Edgar Morin ja muiden aikamme Eurooppa-ideologien tavoin voimme oikeutetusti pitää ”dialogisuuttamme” eurooppalaisuutemme yhtenä kulmakivenä.
Roomalaisesta uskonnosta nousee myös kykymme kohdata kriisit ja konfliktit.Roomalaiset eivät olleet vain luojia, ja käytännön rakentajia, vaan ennen muuta selviytyjiä. Taloudelliset, yhteiskunnalliset, ekologiset ja henkiset kriisit eivät olleet poikkeuksia siihenkään aikaan. Kristinusko, tavat, ihanteet, koko kulttuurin kokonaisuus loivat roomalaiselle pohjalle Euroopan. Siitä me yhä ylpeilemme, vaikka harvoin muistamme alkuperämme.
Eurooppalaisuus on pystypäisyyttä, vaikeuksien voittamista.Eurooppalaisuuteen kuului silloin ja kuuluu yhä ajatus: per aspera ad astra, vaikeuksien kautta voittoon. Kärsimyksen siunaus – kritillisen teologian yksi kauneimmista kukkasista – imee elinvoimansa Euroopan mustasta mullasta, joka värinsä mukaisesti näyttää ensin synkältä, mutta on mitä ravitsevinta kasvumaata kaikelle elämälle.
Avautuuko Euroopan salaisuus?
Voidaksemme ymmärtää Eurooppaamme meidän on porauduttava syvälle menneeseen, elämän keskeisiin symboleihin. Ilman symboleita elämä ei avaudu, eikä Eurooppa paljasta sieluaan. Maanosamme henkisenä keskuksena on antiikin ja kristinuskon perinne.Eurooppaa ei voi ymmärtää erillään sen kansojen kulttuureista, kielistä ja paikallisista painotuksista. Ei ole vain yhtä Eurooppaa vaan loppumaton sarja pieniä Eurooppoja, joista hyvällä tahdolla voimme rakentaa tikkukirjaimin yhden sanan: EUROOPPA.
Euroopan yhteisyyden yksi avain on latinan kieli. Latinalaisesta kulttuurista nousevat kieliimme useat sanat, tavat, taide ja tyyli. Tältä pohjalta olemme edelleen – kuten esimerkiksi yksi Eurooppa-gurumme Matti Klinge väsymättömästi korostaa – osa Rooman valtakuntaa.Jos haluamme ymmärtää eurooppalaisuuttamme, meidän on tunnustettava alkuperämme ja Klingen lailla lausuttava: Romanus sum, olen roomalainen.
Moninapaisuus – Euroopan ominaispiirre Kansainvälisen järjestelmän rakenne on vähintään kaksi-, useimmiten moninapainen.Viimeaikaisessa Euroopassa kylmäsota loi kaksinapaista turvaa väliaikaisesti.Tänäisen Euroopan olemukseen kuluu jo monta napaa. Kaksinapainen on aina moninapaista hallittavampi kokonaisuus. Kylmällä sodalla olivat siis hyvät puolensa.Mutta Euroopan olemukseen kuuluva heterogeenisuus todistaa miten Eurooppa on aina ollut sisäisen kahinoinnin ja lähitappeluiden luvattu tanner. Ennen nykyistä Kroatiaa, Bosniaa, Serbiaa, Eurooppa on käynyt sadat pikkusotansa.
Jälleen kerran. Kun kaksinapainen Eurooppa kasvoi moninapaiseksi, oli sanottava hyvästit vakaudelle, vaikka luultiin ja toivottiin juuri päinvastaista. Moninapainen Eurooppa on käynyt kaksinapaista turvattomammaksi.Kansojen keskinäisriippuvuus on EU:n ja yhdentymisen myötä kyllä kasvussa, mutta se johtaa yhteistyön lisäksi aina myös konflikteihin.Nyky-Euroopan valtioiden sammumaton jano ja kyltymätön viha, pyrkimys itsenäistymiseen esimerkiksi juuri entisen Jugoslavian alueella, tulee ymmärrettäväksi vain vuosituhantisen historian oivaltamisen tietä. Kansojen itsenäistymisen juuret johtavat keski-aikaa paljon syvemmälle.
Nykyinen niin sanottu europeanisaatioprosessi tarkoittaa Euroopan palaamista valta-asemaansa muihin maanosiin nähden. Euroopan sisäinen keskinäisriippuvuus palaa samaan tahtiin sille tasolle millä se on vuosisatoja ollut. Samaan aikaan kun Kroatiassa, Bosniassa ja Serbiassa vasta harjoittellaan rauhan solmimista, monet jättävät jo hyvästejään kansallisvaltioille. Korostuneen kansallisuuden aika on ollut, ja tulee lähitulevaisuudessa ehkä vieläkin enemmän olemaan vain yksi välivaihe Euroopan historiassa.Monet haluavat vahvistaa Eurooppaa omaehtoiseksi. Toiset haluavat nähdä Amerikan Euroopan selkänojana.
Nämä jälkimmäiset, atlantistit, haluavat Euroopan nojaavan reilusti Amerikkaan. Europeanistit taas luottavat Euroopan sisäiseen voimaan luoda turva ja tulevaisuus itselleen. Europeanistit voittavat tilaa sitä mukaa kuin hypernationalistit ja militaristit menettävät asemiaan tämän päivän Euroopassa. Fragmentaatio on integraation vastakohta. Hajautus on hiipumassa, yhdentyminen nousemassa. Tulevaisuuden Eurooppa on yhä enemmän integraation Eurooppaa.Fragmentoitunut, jakautunut Eurooppa voisi kasvaa taloudelliseksi jättiläiseksi, mutta sen kohtalona olisi jäädä poliittiseksi kääpiöksi.Jättiläis-kääpiöt harvoin elävät kauan. Euroopan tie on integraation tie.
Kilpajuoksu aikojen halki
Historia ei tunne lainkaan kokonaan uusia aikakausia. Ihmisenä oleminen nojaa aina ´vanhaan, ennen meitä olleeseen.En valinnut keskiaikaa kulttuurihistorian aika-analyysikohteeksi siksi, että se olisi selväpiirteisin, helpoin jakso. Keskiaiaka on jännittävä ajanjakso. Myös tapahtumiltaan se on kinnostavimmasta päästä.Valitsin keskiajan siksi, että sitä usein syytetään väärin perustein ”pimeäksi” ajaksi.Olen aina halunnut puolustaa väärinymmärrettyjä, heikkoja. Siis siksi keskiaikaan.
Keskiaikaan ei aina malteta tyarpeeksi syventyä. Keskiajan yli usein ”hypätään”, mennään vauhdilla antiikista renessanssiin, muka kiehtovampaan yhteiskuntaan, keksintöihin, löytöretkiin. Halu harpata tieteen ja taiteen edistykseen, jännittävään 1600-lukuun on aina kiehtonut ihmismieltä.1700-luku valistuksen vuosisatana vetosi järkeen ja luonnontieteiden saavutuksiin. Maailmankaikkeus alkoi jo rakentua auringon ympärille. Tiedon taltioiminen teki uuden kehittämisen entistä helpommaksi.
Tietäminen oli muotia. Tieto oli aivansana.Voltairen lailla haluttiin hallita hengenelämän eri alat itsekritiikkiä unohtamatta. Valistus synnytti valtavirtojen varmaan tapaan myös kiinnostavia vastavirtauksia. Teollisuuden ja kulttuurin vallankumouksesta, 1800-luvulta, hyppäys sotien ja teknologian hallitsemaan 1900-lukuun, on näyttävä.
Myös Eurooppa omaksuu vauhdin ja näyttää nauttivan sen hurmasta. Taiteen ja elämäntavan on oltava näkyvää ja liikkuvaa. Ihailtavaa on muutos. Ajasta kasvaa rationaalisuuden perusta: nopeus, tehokkuus ja tulos ulosmittaavat kaiken muun.Euroopasta tuleee samalla entistä epävarmempi. Uuvuttavat maailmansodat muuttavat elämän absurdiksi ja tarkoituksettomaksi. Eksitentialismista on vain lyhyt matka nihilismiin.
1900-luku on valomerkin jälkeistä aikaa. Paniikki syntyy siitä, kun jälkimoderni ihminen yrittää kamppailla itsensä kuiville poukkoilevan pluralismin aavamerellä. Menneeseen (”post”) on pakko ottaa etäisyyttä. Radikaali pluralismi on haihduttanut valomerkkiä edeltäneet unelmat. Marksismi käy kuolinkamppailuaan. Kapitalismilla ei näytä olevan tulevaisuutta.
Valistuksen korostama järki ja moraali kuuluvat enää ajat sitten menneeseen. Mennyttä on myös usko ihmisen jalouteen, tieteen ja teknologian kaikkivoipaisuuteen. Niin sanotut suuret totuudet ovat lakanneet kantamasta.Silloin kun mikään ei ole mitään, niin kaikki kelpaa. Arvojen moneudesta on enää lyhyt askel kaiken suhteellisuuteen. Relativismin sisar on nihilismi: millään ei ole enää mitään väliä. Ihmekö lainkaan, että Eero Tarastin Ammericanasta nähtynä Eurooppa 1900-lukuineen on kuin pelottava haamu menneisyydestä joka eiikinä saa enää palata edes ajatuksen tasolle.
Keskiaika nykyajan selittäjänä
Kaiken edellä hahmottamani jälkeen kuitenkin väitän, että vasta keskiajan olemuksen oivaltamisesta löytyy avain nykyaikamme ymmärtämiseen. Hurja teesini kuuluu: me olemme palaamassa siihen mitä keskiaikana olimme. Nyky-Euroopan integraatiohinku on yksinkertaisesti palaamista keskiaikaiseen ajatustapaan. Kansallisvaltioiden aika on ohi. Nationalismi oli vain episodi Euroopan ja maailmanhirtoriassa.
Tulossa on americanamainen yhteisvalta, jossa pyhää on vain se mikä edistää yhteistä hyvää. Radikaalin individualismin ja miltitarismin lankeemukset sotineen ja atomeineen on pakko unohtaa.Ajatuksen ja tutkimuksen on palattava keskiaikaan. Sitä on luettava tarkkaan, sillä sieltä löytyvät oman tulevaisuutemme avaimet. Keskiaika ennakoi maailmanhistorian tulevaisuutta ovelasti mutta tarkasti.
Vieläkö joku voisi väittää, että keskiaika ei olisi ylivoimaisesti jännittävin ajanjakso maailmanhistorissa. Keskiajan kaiku lyö tahtia tulevaisuudelle.
Varhaiskeskiajan (500-1000) ”pimeys”
Rooman valtakunnan loppu oli niin suuri järkytys, että koko aikakautta ryhdyttiin väärin perustein kutsumaan ”pimeäksi keskiajaksi”. Vaikka valoa oli joskus vähän, pimeä se ei ollut. Pimeäksi se ei tule siitäkään syystä,että – ja se on nöyrästi tunnustettava – keskiajan varhaisista vaiheista tiedämme varsin vähän.Itä-Rooman keisarikunta peri Rooman imperiumilta lait ja hallinnon. Hellenismi,kreikankieli ja kristinusko nivoutuivat idässä yhdeksi ja samaksi voimanlähteeksi. Bysantti nosti ceasaropapistisen päänsä pystyyn ja antoi kättä lännelle. Eurooppalainen yhtenäiskulttuuri syntyi ja kattaa yhä kaiken olevan.
Lännessä paavi katsoi keisareiden vallan kuuluvan itselleen. Vallan perijänä paavi näki hänelle kuuluvan vallan olevan kaikkivaltaa. ”Urbi et orbi” se ulotuu yli kaiken asutun maanpiirin. Vanhat kulttitavat saivat kristillisen sisällön.. Kirkko oli kokoava ja kaiken kattava voima.Yhdessä feodaalijärjestelmän kanssa luostarit olivat tätä keskiaikaa määräävä tekijä.
Lännen luostariperinne ohjaa yhä käyttäymistämme ,sillä se loi pohjan sille kulttuurille, jota ylpeänä kutsumme länsimaisuudeksi. Klerikaalisuus elää syvällä meissä eikä hellitä vielä ainakaan tuhanteen vuoteen, siitä saamme olla aivan varmoja. (Se osaltaan selittänee esimerkiksi suomalaisten vakaan kirkkoon kuulumisen halun ja papin kunnioituksen.).Varhaiskeskiajan kulttuuri syntyi ja kasvoi kirkon ympärillä. Kaarle Suuren valta ja valtakunta, kansainvaellukset, feodalismi ja kaiken kattava kirkon valta olivat sen ajan avainsanoja.
Varhaiskeskiajan lopulla kehitys vasta kääntyi feodaaliyhteiskunnasta kansallisvaltion suuntaan, luontaistaloudesta rahatalouteen. Henkinen kulttuuri alkoi notkistua, syntyi liikettä ja uutta tiedonjanoa. Elämä selkiiintyi, aika käänsi taas lehteä.
Sydänkeskiajan (1000-1200) sydänäänet
Aatelin voimistunut valta synnytti ritari-ihanteen. Länsimainen kristikunta oli jakaantunut kuningaskuntiin, mutta valtaa pitivät aateliset. Frankkien kuningaskruunu oli alkaanut jakaantua Ranskaan, Saksaan ja Italiaan. Katolisen kirkon vallannousu ei ollut sattumaa vaan luonnollinen seuraus aateliin samaistumisesta. Uudet luostarijärjestöt loivat pohjaa uudelle kulttuurille. Paavin kirkko kohosi valtansa huipulle. Lähi-Idästä tunkeva islam oli torjuttava, mikä johti ristiretkien sarjaan.
Ristiretkien vaikutus oli luultua suurempaa. Miltei kaikki ristirtetket, lasten ristiretki hyvänä esimerkkinä, johtivat paavin vallan murenemiseen vähitellen. Myöhäiskeskiaikaa ei voi ymmärtää jäljittämättä ristiretkien syvintä olemusta.Ranska ja Englanti nousivat läntisen Euroopan johtaviksi valtioiksi. Englantiin syntyi parlamentti. Ranskassa kuninkaanvalta lujittui ja vastaavasti Saksan keskusvalta hajosi. Itä-Euroopan valtiot Liettua, Puola ja Unkari muotoutuivat.
Venäjä joutui Bysantin vaikutuspiiriin. Läntisen Välimeren aluetta johti Sisilia. Pohjois-Italian kaupunkivaltioiden merkitys kasvoi entisestään.Kirkon ja papiston viljelemä latina nosti länsimaisen kulttuurin siihen asemaan joka sillä vieläkin on. Kansankielinen kirjallisuus syntyi. 1100-luvulla Länsi-Eurooppa uudistui vauhdilla. Kirkon ylivallan lisäksi aikaa leimasi kaupunkien kasvu, yliopistojen synty ja uuden maailmankuvan mutoutuminen. Myös teknistä kehitystä – vastoin monia väitteitä – tapahtui esimerkiksi maatalouden työvälineiden paranemisena.
Taidetta nostattanut gotiikka loi kuvaa ylöspäin suuntautuvasta ajan hengestä. Uusi ajatustapa ja uuden kulttuurin nousu olivat sydänkeskiajan sydänääniä. Sydän löi väliin ylikierroksilla.Myöhäiskeskiaika (1300-1400) uudenajan airueena Katolisen kirkon suuri skisma hallitsi myöhäiskeskiajan kehitystä. Pyreneitten niemimaalla kolme tärkeintä valtiota pyrkivät laajentumaan. Englanti ja Ranska kävivät satavuotisen sotansa (1339-1453). Myöhäiskeskiajan avainsanoja olivat Ruusujen sota, kukoistava Burgundi ja Saksan uusien valtioitten sytyminen.
Böömistä tuli johtava valtio, hussilaissodat ja Habsburgien nousu löivät leimansa myöhäiskeskiaikaan. Saksalainen ritarikunta taisteli Baltiasta. Elettiin Liettuan ja Puolan suuruudenaikaa. Tänäinen tilanne toistuu myös siinä miten Unkari jo silloin kukoisti idän ja lännen paineeessa. Kalmarin Unionin kausi Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa vahvisti keskieurooppalaista vaikutusta Skandinaviassa. Venäjän oli herättävä. Balkanin oli selvittävä turkkilaisten puristuksesta. Bysantti ensin kärsi ja lopulta tuhoutui.
Myöhäiskeskiajalla kulttuurin painopiste siirtyi idästä ja etelästä, Bysantin keisarikunnasta ja islamilaisen kulttuurin alueelta Välimereltä Atlantin suuntaan. Eurooppa syntyi uudestaan. Lännestä virinneet uudet tuulet synnyttivät uutta taloudellista ja poliittista Eurooppa-liikettä.. Keskiaiakaan kuulunut yhtenäiskulttuuri syntyi ja kasvoi kirkon ja yhteisen keisarikunnan helmoissa. Eurooppa muotoutui hitaasti. Eurooppa nykyisin tarkoittamassamme mielessä syntyi vähitellen. Sen synnytystuskat kestivät enemmän kuin 500 vuotta..
Myöhäiskeskiaikaa on kutsuttu ”keskiajan syksyksi”, suurten pelkojen aikaudeksi. Nimitys on yhtä epätarkka kuin koko keskiajan leimaaminen pimeäksi ajaksi. Hämärää ja koleaa oli silloinkin, mutta keskiaikainen ihminen vei kehitystä eteenpäin siinä kuin muiden aiakkausien ihminenkin. Ehkä enemmän kuin tiedämme. Tosiasioiden kieltäminen vain harvoin säästää traumaattiselta kehitykseltä. Tutustuminen keskiaikaan tarjoaa mahdollisuuden sen oivaltamiseen, että asiat eivät useimmiten ole sellaisia miltä näyttävät. Historia on osoitusta kehityksen kompleksisuudesta. Tästä keskiaika jännittävine löytöineen on mitä parhain esimerkki.
11. Nyt on Euroopan aika
Maantieteellisesti arvioiden Eurooppaa voisi luulla Aasian läntiseksi niemimaaksi.Mutta Euroopasta tuli itsenäinen maanosa kehittämänsä kulttuurin ansiosta. Euroopan historiallinen, taloudellinen ja kulttuurinen kehitys muokkasi siitä maaonsien kuninkaan. Alusta lähtien Eurooppa on ollut primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa. Ihmisillä on aina ollut tapana liioitella sen ajankohdan merkitystä, jota he itse elävät, tai jota he itse ovat tutkineet. En luule kuitenkaan langenneeni tähän loukkuun, vaikka väitän keskiajan merkinneen Euroopan kehitykselle ratkaisevaa askelta.
Kulttuureiden ja uskontojen moninaisuus voi olla yhdistävä, ei erottava tekijä. Euroopan kasvaminen yhdeksi maanosaksi ja sen jatkuva integroituminen on osa laajaa kehitystä, jonka kourissa koko maailma tällä hetkellä kamppailee. Euroopan historia todistaa omalta osaltaan, että integraatio kuuluu elämään. Euroopalle se merkitsee sitä, että yhdentyminen etenee riippumatta kulloisistakin kultuurisista tai poliittisista suhdanteista. Euroopan tulevaisuuden päällekirjoitukseksi voisi kirjoittaa saksalaisen ajatuksen:
” Emme lupaa paratiisia maan päälle. Mutta yhdessä voimme torjua vaaroja, vähentää riskejä ja saavuttaa uuden ja paremman järjestyksen.” Nyt on Euroopan aika.
Veli-Matti Hynninen
Kirjoittaja on pappi ja journalisti, radiopakinoitisja ja useiden lehtien kolumnisti.