Puntari 28.12.2001
50-vuotias Tiit Salumäe ja rouva juhlavastaanotolla Haapsalussa 27.12.2001
Kyllä tämä joulunaika on niin monella tavalla rikasta ja jännittävää aikaa, ettei lainkaan ole ihme jos pää on vähän pyörällä ja tapahtuu odottamattomia asioita. Kun kuusi kaatuu – torilla tai metsässä – pitää rytinällä olla kuuliojoita, muutoin kaatuminen on äänetöntä.
Allakassa punaisella merkittyjä joulunpyhiä on vain kaksi, ensimmäinen joulupäivä, joka on varsinaisesti se oikea joulu. Ja sitten toinen joulupäivä, jonka tunnemme paremmin nimellä tapaninpäivä. Heti toisena joulupäivänä kova arki viiltää jouluharmoniaan puhki, marttyyri Stefanoksen (Tapanin) elämä muistuttaa kamppailusta, jota jokaisen on käytävä.
Tarkkaan laskien joulunpyhiä on kuitenkin neljä. Eilinen, kolmas joulupäivä (27.12.) on omistettu apostoli Johannekselle ja tänään juhlimme neljättä joulupäivää (28.12.), jonka tunnemme paremmin Viattomien lasten päivänä. Neljäs joulupäivä on pakolaisuuden päivä. Pyhä perhe, Maria, Josef ja Jeesus-lapsi joutuivat silloin pakenemaan Herodeksen järjestämää lastenmurhaa Egyptiin. Heidän seikkailunsa muistuttaa miten kaikkina aikoina pakolaisuuden, vierauden ja sivullisuuden ongelmat tahtovat nousta elämän pääkysymyksiksi.
Juhlapäivissämme on vahvasti nykyaikaisen elämän maku. Juhlat vastaavat arjen asettamiin kysymyksiin. Mikä on tämän elämän mieli? Vaikka päättyvä vuosi on täyttynyt kauhusta, traagisesta väkivallasta, tuhosta, terrorista, tämä vuosi on sittenkin ristittävä rakkauden ja rauhan vuodeksi. Miten niin? No siksi, että elämän on juuri nyt täytyttäväm vahvn rakkauden ja rauhan kaipuusta. Uuden elämäntavan kaipauksella, elämän uudistumisella on nyt kysyntää. Tämä vuosi 2001 tietää uuden aikakauden alkua, jonka puhkeaminen riippuu eniten meistä itsestämme.
Amerikkalainen kirjailija Don DeLillon kysyikin analysoidessaan syyskyyn yhdennentoista tapahtumia, että olemmeko sittenkin edistymisen sijasta palanneet ajassa ja paikassa taaksepäin? Onko tulevaisuutemme taantunut keskiaikaiseksi omanvoitonpyynniksi, ”teurastususkonnon vanhaksi verkkaiseksi vihaksi”? Sen kolkko motto paljastaa tuhon moraalin karmean luonteen: ”Tapa vihollinen ja kaiva sydän hänen rinnastaan.”
Vuosi 2001 on toivon vuosi siksi, että meidät on pakotettu jyrkästi torjumaan tätä taantumusta. Meitä vaaditaan kohtaamaan uudella tavalla elämän traaginen puoli ja löytämään sille vaihtoehto. Vuoden aikana puhjenneet 59 laajaa konfliktia tietävät lukumääräisesti enemmän kuin ytä konfliktia viikossa. Niihin tottumisen sijasta meitä innoitetaan nyt löytämään uusia ratkaisuja. Olemme uuden ajan kynnyksellä siksi, että nyt orastava uusi vaatii meidät luomaan jotain aivan uutta. Vaikka elämä avautuu kraattereistaan, se ei ole yhtä kraatteria.
Neil Hardwickin ohjaama Michael Frayn näytelmä Kööpenhamina pohtii elämän olemusta juuri tältä kannalta. Mitä olisi tapahtunut, jos ei olisi tapahtunutkaan sitä mikä tapahtui vaan jotain muuta. Saksalainen atomienergiajohtaja Werner Heisenberg (1901-1976) kohtasi Kööpenhaminassa kuuluisan fyysikon Niels Bohrin. Tuosta kohtaamisesta olisi voinut seurata atomiaseen syntyminen Saksalle mikä tietenkin olisi muuttanut sodan lopputuloksen. Mutta ase jäi luomatta, säästikö joku uusi, outo kvanttimekaniikka maailman, kysyy Neil Hardwick?
Vuosi 2002 on uuden toivon vuosi myös siksi, että käsitystapamme turvallisuudesta on kokonaan muuttunut. Kylmänsodanaikaiset mallit on pitänyt hylätä. Euroopan unionin luoma rauhanmalli ja myös laajenevaan demokratiaan nojaava Nato ynnä Venäjän sitoutuminen yhä enemmän demokraattiseen Eurooppaan merkitsevät sitä, että turvallisuuden perusta on kylmän sodan ajoista muuttunut.
Suomesta on tullut turvallisuuden tuottajamaa. Euro tietää entistä läheisempää kosketusta ja vahvempaa sitoutimista Euroopan muihin kansoihin. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme kehittyy omalta pohjaltaan ja saattaa meidät uusiin asemiin kaikkien kansojen perheessä. Miten totta rauhan ja rakkauden aikakausi tulee olemaan, riippuu eniten meistä itsestämme.
Neil Hardwickin paradokseihin on helppo yhtyä. Ajatuksia ei voi nähdä, ainoastaan niiden seuraamukset. Kaikkein vähiten itse ajattelija voi nähdä omia ajatuksiaan. Tärkeää onkin havaita missä olemme ja mihin olemme menossa. Vastuu on siis kuulijalla. Aika lentää ylitsemme, mutta jälki jää. Millainen jälki, sellainen aika.
Veli-Matti Hynninen