Loviisan Sanomille, papin puntari 131201
Siinä me istuimme juhlapöydässä puhumassa rauhasta. Vierasjoukossa oli arvovaltaa Eeva Ahtisaaresta Tarja Haloseen ynnä komea joukko suomalaisia vaikuttajia, enimmäkseen naisia, koko juhlan keskushenkilönä tunnettu rauhantekijä Helena Kekkonen. Professorimiehet Reijo Heinonen ja Göran von Bonsdorff sekä eteläafrikkalainen kunniaveiaras Mohammed Tikly puhuivat. Rauhankasvatuspalkinto jaettiin säveltäjälle ja näyttelijälle. Sana rauha herätti tässä juhlajoukossa syvän kunnioituksen ja hartauden. Rauhankasvatusinstituutti vietti 20-vuotisjuhlaansa.
Jos ihmiset oppivat vihaamaan, niin kyllä he oppivat rakastamaankin, uskoi Helena Kekkonen. Kouluvierailuillaan hän oli kokenut miten rauhaan kasvattaminen vaatii tavatonta rakkautta, myötäelämistä ja antaumusta. Rauhaan ja yhteisvastuullisuuteen kasvaminen vaatii määrätietoista ponnistelua, sillä oikeudenmukaisuus tai mikään muukaan hyvyys ei sikiä luonnostaan. Rauhaa on rakennettava, oikeudenmukaisuutta on ajettava, köyhyyttä on riisuttava. Rauhantyö on uuden luomista, iloon vapauttamista, elämälle intoutumista ja antautumista.
Ystäväni Helena kertoi tässä juhlassa 12-vuotiaasta Antista, joka ”halusi rikkoa kaikki viinapullot ja lähettää kaikki tappoaseet avaruuteen.” Anttia kuitenkin huolestutti se, ettei hän tähän yksin pysty, koska ”olen yksi koululainen vaan.” Helena kertoi myös kuolemansairaasta 10-vuotiaasta tytöstä, jonka kohtaloa sairaanhoitaja itki sairaalassa. ” Älä suotta itke, jäähän minusta sinulle kuitenkin jälki.”, vahvisti tyttö hoitajaansa. Kukaan meistä ei ole ”yksi vaan”, vaan jokainen meistä jättää jälkensä. Kaikki elämän aikana tekemämämme ja lausumamme jää vaikuttamaan. Mitä enemmän rakkautta, sitä koskettavampi jälki.
Kohta päättyvä vuosi 2001 tulisikin ristiä rauhanvuodeksi. Miten niin? Miten onnettomuuksien, terrorin, väkivallan ja pelon vuosi voisi jäädä historiaan rauhanvuotena? Vastaus on yksinkertainen: nyt tapahtuu sellaista mikä vaatii meidät meidät entistä rohkeammin ajamaan rauhaa. Vaikka Israel katkaisee välinsä palestiinalaisten Jasser Arafatiin ja vaikka rauhanponnistelut kautta linjan yritetään nujertaa, tästä vuodesta käynistyy maailmanhistorian vaikuttavin rauhankausi. Jos rauhaan ei kasveta, maailma – etunenässä länsi – hukkuu moraalisen rappioonsa. 12-vuotias Antti on täysin oikeassa.
Hyvän ja pahan raja ei kulje islamin ja kristinuskon välillä. Se ei kulje arabimaailman ja USA:n välillä, palestiinalaisten ja israelilaisten välillä. Se ei kulje rikkaan ja köyhän maailman välillä. Se kulkee meidän itsemme halki. Meissä itsessämme käydään taistelu hyvästä ja pahasta, meissä kulkee tärkeäpi raja kuin valtioiden välillä. Siksi sinun ja minun asenteella on ratkaiseva vaikutus. Siksi jokaisella kohtaamisella on maailmaa muuttava kantavuus. Miten kohtaat toisen ihmisen tänään, ratkaisee maailman tulevaisuuden. Kukaan ei ole ”yks koululainen vaan”, vaan sinä olet avainhenkilö.
Tekee mieli vahvasti taputtaa professori Esko Koskenvesalle, joka meidän pappien kouluttajana on nähnyt miten tärkeää on toisen kohtaaminen. Olkoon kaste- tai vikikaava minkälainen tahansa, se on vain viisiprosenttinen apuväline. Pappi itse on yhdeksänkymmentäviisiprosenttinen väline. Ratkaisevaa on se miten me onnistumme osoittamaan huomiomme ja rakkautemme toisillemme. Tärkein käsikirja on papissa itsessäään, sanoo Esko Koskenvesa viisaasti.
Tuore esimerkki. Kun kastetilaisuuden jälkeen nimimerkki G-B lähetti minulle tekstiviestin ja toisenkin, ymmärsin miten oikeassa Koskenvesa on. Vain se miten me kohtaamme toisemme, puhuttelee tai jättää puhuttelematta. Toisen lähelle astuminen parantaa ja tuottaa yllättävää iloa. Tässäkö tienpää rauhalle?
Jos emme kulje kohti vapautta, kuljemme taantumuksen ja pelon tietä. Minkä polunpään tänään valitsemme, siitä riippuu voittaako rakkaus vai toivottomuus. Onneksi rakkaudella on nyt kasvaa kysyntää. Huima rakkaus hurmaa aina.
Veli-Matti Hynninen