Puntari 16.11.2001
Viikko Unkarissa tietää tavallisesti aina hyvää. Vaikka paikat ovat tuttuakin tutumpia ja unkarilaiset ystävät rakkaitakin rakkaampia, joka kerran sitä kuitenkin yllättyy. Niin nytkin. Unkarilaisten kohtaaminen synnyttää aina juhlan. Jumalanpalvelus unkarilaisessa saarnakirkossani Csömörissä on aina koskettava.
Unkarilaiset ovat muutenkin luontaisia juhlijoita. Millennium 2000 sai unkarissa korkeammat puitteet kuin monissa muissa maissa. Kansa ei napise vaikka veroina tuleekin yhteisesti maksettavaksi 60 miljardin forintin lasku.
Lokakuun 23.päivää unkarilaiset viettävät vuoden 1956 traagisen kansannousun muistopäivänä. Tämä juhla on statukseltaan kolmanneksi tärkein ja samalla ristiriitaisin. Se on luonteeltaan poliittinen, eikä välttämättä kansaa yhdistävä. Pitihän jokaisen unkarilaisen aikanaan punnita kenen joukoissa seisoi. Nyt jälkeenpäin moni unkarilainen on tunnustanut miten paljon hyvää yhteisvastuullinen politiikka sisälsi, vaikka totalitarismin synkkää varjoa ei kenenkään tarvitse puolustaa eikä kaunistella. Mitä itsekkäämmäksi nykyinen elämänmeno kääntyy, sitä kauniimmalta näyttää ohitetun solidaarisuuden muisto.
Kansallisista merkkipäivistä korkein on kuitenkin Pyhän Tapanin päivä elokuun kahdentenakymmenentenä. Siihen kiinteästi liittyy kuuluisa István király`in eli Pyhän Tapanin kruunu.
Kruunu on Unkarissa koko kansallisen olemassaolon ja yhtenäisyyden symboli. Kruunu kuuluukin Unkarin vaakunaan kuningaskunnan yhtenäisyyden tunnuksena. Siksi kruunu vaakunassa on omalla tavallaan ”vaarallinen”, sehän sisältää myös menetettyjen alueiden surun ja kaipauksen. Nykyinen Unkarihan on vain osa suuruutensa aikaisesta valtakunnasta.
Suomalais-unkarilainen yhteys on vahvansorttista hurmosta. Ystävyysseurat, -seurakunnat ja –kaupungit hoitavat kukoistavaa vuorovaikutusta maittemme välillä. Ja uuttakin on tulossa. Suomella on yhteensä viisitoista kulttuuri- ja tiedeinstituuttia eri puolilla maailmaa, mutta ei vielä Unkarissa. Mutta nyt ollaan perustamassa joustavaa Finn Agora-yhteistyöverkostoa, johon tulisi kuulumaan myös suomalaisunkarilainen instituutti ja kahvila Budapestissä. Suomen kulttuurikeskus Budapestissä maistuu ravitsevalta ja enemmän kuin makealta.
Unkarin kansallispäivien kakkosta, eli toiseksi tärkeintä, juhlitaan maaliskuun viidentenätoista. Silloin nostetaan kunniaan vuosina 1848-1849 vallankumousta ja Habsburgien ylivaltaa vastaan käydyn itsenäisyystaistelun muisto. Tämä juhla muistuttaa unkarilaisille siitä, ettei itsenäisyys ole pysähtynyt tila vaan jatkuvaa vapauteen ja päättäväisyyteen kasvamista. Silloin kansa ponnisteli yhtenäisenä, poliittinen raja ei halkaissut kansaa kuten 1956 tapahtui.
Historia on vahvasti nykypolitiikassa läsnä myös Unkarissa. Terrorismin ja muiden epämääräisesti pelottavien uhkien edessä kansallinen yksituumaisuus voi olla uskomaton voimavara. Vaikka yhteistyö on voimaa ja euro mitä toimivin valuutta, ei paikallisuuden ja kansallisuuden arvo ikinä haihdu. Eihän yksilökään voi selviytyä tuntematta itseään ja tietämättä mitä elämässään tahtoo. Ajelehtiva ajopuu menee minne sattuu.
Judit Varga ja Sirkka Saarinen ovat kirjoittaneet suomi-unkari fraseologisen sanakirjan. Kirjan nimi on Veikö kissa kielen? Vaikka muuten hallitsisi vierasta kieltä, ei fraaseja ole aina helppo ymmärtää. Vai mitä arvelette unkarilaisen ajattelevan, kun suomalainen käskee ”häipymään huitsin Nevadaan”? Tai miten vierasmaalainen ymmärtää jos joku ”tekee väyryset”, kääntääkö hän takkiaan vai lähteekö Brysseliin käpälämäkeen? Tai mitä siitä seuraa, kun ” leijonilla on hikiset paikat” muuallakin kuin jääkiekkokaukalossa?
Unkari on oma lukunsa, unkarinkieli omansa. Unkarilainen voisi hyvin lausua samat sanat kuin mitä seurakuntapastori Risto Rauhala minulle työkautensa alkajaisiksi tokaisi::
”Mun kanssa pärjää aina.”
Veli-Matti Hynninen