Puntari 300801
Onko synkkä syvällistä ja kevyt vaarallista? Onko rento lento liian runollista?
Pitäisikö positiivinen ajattelu vaihtaa negatiivisempaan? Vai löytyisikö keskitietä, sellaista jossa kaikilla väreillä ja tuhansilla vivahteilla olisi oma paikkansa? Eikö ihminen sittenkin ole itsessään niin syvä salaisuus, ettei ihmettelemäättä löydy uutta? Onko olemassakaan joko tai- tietä?
Ystävä toi lahjaksi minulle Shakespearen Hamletin. Kun lähdet autiolle saarelle,Raamatun lisäksi tarvitset tämän, hän perusteli. No tunsinhan Hamletin jo entuudestaan, mutta kiinnostuin kuulemaan mitä ystävä halusi Hamletillaan nyt minulle kertoa.
Shakespearen suuret draamat Macbeth, Romeo ja Julia, Othelleo, Venetsian kauppais ja Kuningas Lear ohjaavat Hamletin ohella ajatuksen elämän keskelle. Ja sitten ystäväni nostaa minulle Hamletistaan kaksi kohtaa. Kun Hamletin äiti kaksi kuukauttaleskeksi jäämisensä jälkeen nai Hamletin sedän – joka itseasiassa myrkytti Hamletin isän – Hamletin huulilta puristuu lause: Petturuus, nimesi on nainen (Frailty, your name is woman). Tuohon lauseeseen kiteytyy onnettoman prinssin syvä oivallus elämän syvästä viiltävyydestä.
Hamlet on modernin ihmisen prototyyppi, kirpeä, kyyninen mutta samalla mietiskelevä, jolta usein puutuuu luonteen ja tahdon lujuutta. Hän haluaa, mutta ei pysty. Hän ei kykene kostamaan isänsä murhaakaan. Jotkut pitävät häntä hulluna, toiset hulluutta teeskenetelevänä. Mutta moraalisesti hän on myrkyttynyt, hänen terveet vaistonsa ovat kuolleet. Eikö ole tuttua? Elämän impotenssia. Ei jaksa kunnolla edes suuttua, ei vihata, saati tuntea raikasta iloa tai kokea intohimoa, rakkautta.
Prinssi Hamlet ei suunnittele eikä tahdo pahaa, mutta hän ajelehtii. Hän on mielijohteittensa tahdoton orja. Hänessä on viriliyttä ja aistillisuutta, mutta älykkö hän tuskin sentään on, enemmän ajattelija. Elämä luisuu siksi mitä sen ei pitäisi olla. Isän murhan kostaminen on liian vaikea tehtävä ja hänen elämänintonsa on täydessä ristiriidassa ylivoimaisen tehtävän kanssa.
Kun lukee Shaksperaen Hamletia, on kuin seuraisi oman aikamme itkua, lyhytjänteistä poukkoilua, päämäärätöntä seikkailua sinne tänne ja takaisin. Ollako vai eikö olla (To be or not to be), Hamletin häilyvä vuorosana kuvastaa meidän aikamme yksinpuhelua. Niinpä Mark Twain pilkkaa tuota lausetta Hucleberry Finnissä: ”Tanskanmaassa on jotakin mätää” ja ”loppu on hiljaisuutta”. Nämä ovat myös Hamletissa.
Joko mekin olemme siinä pisteessä, että loppu on hiljaisuutta? Vai pitäisikö turvautua moderneihin puhetaidon saarnamiehiin Sarasvuoihin, Saarisiin tai Bjuströmeihin, näihin nykyajan helppoheikkeihin, jotka kalliilla rahalla myyvät myönteisyyttä ja rikastuvat meidän ahsistuksellamme? Mutta voiko positiivinen ajattelu lainkaan parantaa muita kuin ne, jotka jo valmiiksi ajattelevat myönteisesti?
Jos ajattelu on etäisyyden ottoa, kriittisyyttä, niin kuin on, niin mihin positiivisuus lopulta johtaa? Kaipaamme kaikkeuden kosketusta, ikuisuuden liittymistä arkeemme. Siinä kai yksi syy astrologian suosioon. Löytyiskö enemmän vastaavuutta maailmankaikkeudesta tähän meidän maailmaamme? Tähdet tietävät, kunhan vain kertoisivat enemmän.Tai vielä tarkemmin: Jumala tietää.
Mutta onko positiivisuudesta elämämme kiintotähdeksi, jos elämämme kuitenkin on yhtä Hamletia? Vaikka olemme ahtaneet auktoriteetit jo ajat sitten nurkkaan, kuitenkin näköjään kaipaamme heitä jotka tietävät ja taitavat meitä enemmän. Ovatko positiivisen ajattelun ”vahva itsetunto” tai ”yliminä” uusia auktoriteettejamme? Hyvä työntekijä on sisäistänyt työnantajansa ja toimii hänen edukseen, ja toisinpäin: yliminä ruokkii samalla omaa etua. Näin kuuluu pinnallisuuden moderni perustelu. Kaikista ongelmista kasvaa vähitellen sopeutumisongelmia. Omaperäinen, luova ihminen julistetaan hulluksi, Hamletiksi.
Mitä siis sanoa niille, joiden orgiat on jo vietetty (after the orgy), joilla on jatkuvan surutyön ja melankolian aika? Tapahtumat eivät kohene lakkoilemalla, eikä elämä suremalla. Eivät vain tappajat kadu. Pahimman krapulan kokevat tyhjänpäällä vaahtopäissä porskuttajat. Pitäisikö sittenkin, kaiken uhallakin, astua synkkään syvällisyyteen?
Kaunis on salaperäistä ja samalla niin yksinkertaista. Niikuin elämä parhaimmillaan aina on: väärentämätöntä ja aitoa.
Veli-Matti Hynninen