Puntari 230801
Romuluksen kuoppia kurkistamassa – rovasti Roomassaan
Rooman ensimmäinen kuningas Romulus tunnetaan alttareistaan. Perustaessaan Roomaa hän kaivoi maahan suuren kuopan ja täytti sen yllättävällä tavalla. Jokaisen alamaisen kotiseudulta kannettiin kuoppaan täytemaata ja hedelmiä. Ja kun kuoppa oli täynnä, sen päälle pystytettiin alttari. Näin Roomasta tuli alusta lähtien alttareiden kaupunki. Rooma ei siis suinkaan sattumalta ole pyhä: vain hedelmien päälle ja alttareiden ympärille noussut metropoli voi olla ikuinen.
Nyt kolmannen vuosituhannen alkaessa 2001 moottoritietyömailla toteutetaan samaa Romuluksen oppia. Maahan ei nyt lasketa hedelmiä vaan saastetta. Upottamalla saastunut maaperä Porvoon nurkille, Ritan risteyksen tuntumaan, halutaan kokeilla miten myrkyllinen saastemaa käyttäytyy nykyaikaisen eurooppaväylän alla.
Nyt ei siis rakenneta alttareita vaan ihaillaan straadaa. Vai pitäisikö myöntää, että straadathan ne vasta alttareitamme ovatkin. Moottoritiellä ei kumarrella eikä polvistuta, mutta siellä vinkuu vauhti ja joutuu matka. Perusidea Romuluksen alttarilla ja Koskenkylän moottoritiellä on sama: mitään ei rakenneta tyhjän päälle. Jokaisen aikakauden on kaivettava omat hautansa ja kannettava omat uhrinsa.
Moottoritien avajaisetkin tässä syksyn mittaan lähestyvät. Myös kuningas Romuluksen kuoppaa muistellaan tässä elokuussa siksi, että Romuluksen kaivama uoma sai juhlallisen nimen Mundus patet (=maa on auki). Historia täyttyy aukoista, ne nielevät kitaansa ihmisiä, maita, aarteita ja unelmia – miljoonittain.
Tänä syksynä muistellaan myös kymmenen vuoden takaista maailmamme suurta murrosta. Miten Baltialle tai läheiselle Unkarillemme olisi käynytkään, jos vallankumousyritys Venäjällä olisi onnistunut? Minkälainen olisi maailma jos Neuvostoliitto ei olisi romahtanut? Kyllä pienten kansojen elämässä tien valaminen uhruksilla ja uhreilla on tuttuakin tutumpaa. Tämä kamppailu ei vahvista vain pohjaa, se valaa luottamusta ja luo uutta uskoa. Aina kun virolaiset, unkarilaiset ja inkeriläiset kohtaavat vaikkapa täällä Loviisassa, ilmassa väreilee poikkeuksellisen selittämätöntä, tervehdyttävää lämpöä.
Tällä viikolla juhlittiin myös Unkarin kansallispäivää (20.8.). Oli hauska huomata miten Unkarin lähettilään naama loisti vieraittensa keskellä. Jugoslavian suurlähettiläs Dusan Crongorcevicin posket puolestaan hehkuivat maansa lentopallomenestyksestä: Suomi kaatui kuin kaatuikin tiukassa väännössä. Romuluksen kuoppaan siis kannetaan maata, mutta myös lentopalloa, jääkiekkoa, formulaa, gourmandesea, sinfoniaa ja tietenkin linjakasta ulkopolitiikkaa. Vasta kuopassako kuva kirkastuu?
Myös kirkot kulkevat usein kansansa kärjessä. Paprika ja muut pustanherkut näyttivät kelpaavan niin piispoille ja papeille, kuin mepeille ja diplomaateillekin. Helsingin uusin piispa, katolinen Jozef Wrobel ei tehnyt poikkeusta. Unkari-juhlissa hurmaannutaan aina.
Elämä on monisäikeistä. Siitä muistutti tuossa naapurissa asuva kirjailija Matti Mäkeläkin. Hän kirjoittaa itse eteläpohjalaisella murteella ja moittii koulua kielen köyhdyttämisestä: ”Kiriakieli on itte asias köyhä selekokieli.” Mutta eikö kieltäkin tärkeämpi ole kuitenkin rytmi ja vielä senkin voittava tyyli? Joel Lehtonen kirjoittaa suomea, ei savonmurretta, mutta – hänen kirjansa ovat täynnä savolaista tunnetta. Lehtosen Savo loiskuu ja läiskyy lämpimästi.
Tyyli ja asenne ovat tärkeitä ratkaisijoita. Mikä tahansa asia hoituu paremmin, jos siihen asennoituu myönteisesti, jos sen osaa ottaa omakseen. Luulen, että tyylillään Henry Lindelöfkin valloitti kotkalaisten sydämet ja me polot saamme jälleen jäädä nuolemaan näppejämme ja ihmettelemään mistä kummasta tätä ihmelääkettä Loviisaankin enemmän läikähtäisi.
Pohjalaiset painivat, savolaiset soutavat, mutta miksi me itäuusmaalaiset vain kyräilemme? No, maailma itsessään on suuri salaisuus. Se avautuu parhaiten sille, joka taipuu aidosti ihmettelemään. Ihmetellä pitää tätä päättyvää kesääkin. Mutta ei huolestuta: edessä on jotakin vielä paljon parempaa.
Veli-Matti Hynninen