Puntari 100801
Kateus ei laiskottele.
Elämän merkillisiin salaisuuksiin kuuluu se, että syvimmät tunteemme elävät meissä kiihkeimmin. Silloin kun rakkaus leimahtaa, mikään ei sitä pidättele. Löytyy aikaa, löytyy lämpöä, löytyy antaumusta.
Mutta myös kielteisimmät tunteet mittaavat meitä mielemme syvimmissä kerroksissa. Kateus on kuin hiili, joka hehkuvana nousee suoraan helvetistä. Se viiltää ja vinkuu vimmatusti. Vaikka kateuden kohdetta olisi jo epäonnikin kohdannut, eikä olisi enää syytäkään kadehtimiseen, me vain jatkamme kadehtimistamme. Ihmismielen liikkeet ovat näin kummallisella tavalla hidasliikkeisiä; tunteet laahaavat järjen perässä. Onneksi sentään hyväkään hehku ei anna järjen kokonaan nitistää itseään. Sellainen on kateuskin, vihan lailla leppymätön, häikäilemätön ja ahkera.
Kateuden kustannuksella lainsäätäjäkin pääsee ilakoimaan. Rakennuslain perusteella tontinomistaja voi välttyä luovuttamasta maataan katumaaksi, jos samalla alueella toinen tontinomistaja joutuu luovuttamaan maataan. Tätä kutsutaan kateusmaksuksi.
Sananlaskukin väitää, että kateus vie kalatkin merestä. Eikä ihme, sillä kateus on yksi seitsemästä kuolemansynnistä (peccata mortalia). Kuolemansynti on sitä, mitä kirkko pitää kaikkein raskaimpana, jopa kuolemanjälkeistä elämää koskettavana. Kateuden sisaria ovat ylpeys, ahneus, hillittömyys, viha, hekuma ja välinpitämättömyys.
Vain perisynti (peccatum originale) kykenee kilpailemaan näiden kuolemansyntien kanssa. Toisin kuin luullaan, perisynti ei kuitenkaan ole periytyvää syntiä. Vaan se on originaalista, alkuperäisintä syntiä, syntiä, joka on kaikkien muiden syntien lähde. Se on sitä, että ihminen itse ottaa Juamalan paikan ja kieltäytyy ottamasta vastaan jumalallisia lahjoja. Pahinta on torjua pelastus. Perisynti on siis kateuttakin pahempaa siksi, että silloin kieltäydymme uskomasta, rakastamasta, ottamasta vastaan ja mikä pahinta – kieltäydymme myös antautumasta hyvään.
Kateus tekee myös huonotuuliseksi. Jos kadehtii, moni innostava asia jää kokematta, luovuus luomatta. Loviisan rauhanfoorumin naususeminaarissa todettiin naurun olevan valitettavan aliarvostettua. Sitä käytetään liian säästeliäästi. Vaikka sen vaikutus on laukaisevaa ja lumoavaakin, sille ei anneta alkuunkaan tarpeeksi tilaa. Miksi?
Siksi, että nauru on vaarallista. Vitsinkertojat pitelevät naurua pahoin. He ottavat tilan ja haluavat naurettavien vitsien avulla hallita tilanteita. Tehokasta, mutta samalla hölmöä, eikö? Toisen lajin mudostavat naurettavat ihmiset. Uunoturhopuromaiset sekoilijat ovat sympaattisia , siksi että he antavat meidän tuntea olevamme itse paljon parempia. Kolmannen kategorian muodostavat hauskat ihmiset, jotka jakavat sosiaalista lämpöä ja tuottavat hyvää tuulta ympäristöönsä. He eivät jouda kadehtimaan, eivät puhumaan pahaa toisista, heillä on kiire tuottamaan ympäristöönsä mielihyvää. He muistuttavat Jeesusta, joka hyväksyi ehdoitta ja loi ympärilleen avarakatsesisten ihmissuhdeverkoston.
Mutta sitäkin vaarallisempaa on ovelasti iskevä kateus. Se vaanii ja vikoilee, vakoileekin, päästäkseen iskemään arkaan paikkaan. Se pukeutuu gangsterimaiseen vähäeleisyyteen, mutta yhdellä sormen napsautuksella se saa koko rikollisliigan käyttämään jo aseitaan. Melodrmaattisesti se käyttää aseenaan jäistä ivaa ja potkii takaapäin kintuille. Se näyttää vahvalta, mutta on – onneksi – sisältä heikkoain heikompi.
Sen voi voittaa vain rakkauden kekselisäisyydellä. Vain rakkaus yllätää, vain rakkaus ylittää sen.
Uusi tieteenala, havaitsemistiede (aesthetica) pyrkii paljastamaan kauneuden kaapuun pukeutuneen valheen ja psymään valppaana piilevien pahuuksien maailmassa. Avoin esteetti voittaa kateudenkin. Vaikka ei kaikki kauniskaan ole hyväksi. Troijan sodan kauniista Helenasta syttyi sota. Vielä häntäkin kauniimpi Narkissos ihaili itseään niin syvästi, että kuoli.
Gut feeling on kademielelle puhdasta myrkkyä. Nostata siis hyvä tuuli ja karistele kateus kannoiltasi.
Veli-Matti Hynninen