Puntari 250501, Veli-Matti Hynninen
Irlannin presidentti Mary McAlleese vieraili Paasikivi-Seurassa Kalastajatorpalla 23.5.2001
Hän oli pukenut hyväntuulisuutensa vaaleanpunaisen kävelypukuun, rennosti mutta määrätietoisesti hän ylisti EU:n kohentamaa maataan ja kuulutti pienten kansojen yhteenkuuluvuuden tärkeyttä. Suomi oli hänelle luontevalla tavalla läheinen. Puheensa suomalaisille hän oli kirjoittanut leikkivästi hauskaksi, hän tartutti hymynsä ja otti yleisönsä.
Säteilevä presidentti Mary McAleese ylisti Irlantinsa ahkeruutta, tällä tihkuavien sateiden ja vihreiden nurmikenttien saarella asuu onnellinen kansa. Ihmekö sitten, että suomalaiset ja irlantilaiset viihtyvät yhdessä niin hyvin, he juovat Guinessinsa ja Koffinsa samaan tahtiin ahneesti ja humaltuvat nopeasti.
Myös suomalainen alakulo ja kelttiläinen melankolia antavat toisilleen suuta, meitä yhdistää tuulipukujen kirjavuus ja rennokas suurpiirteisyys. Kohtalokin on puuttunut peliin valitsemalla meille molemmille naispresidentit. Sillä aikaa kun Mary McAleese ja Tarja Halonen ratkoivat Eurooppansa ongelmia, heidän miehilleen oli järjestetty kevyempää täyteohjelmaa. Uusi aika on tuottanut uudet tavat, Irlanti ja Suomi auraavat myös eurooppalaiselle suhdetoiminnalle uutta tietä.
Mary McAleese pakotti kaivamaan hyllystä James Joycen, Heinrich Böllin ja usein kehumaani Samuel Beckettin. Hetkessä he palauttivat mieleen modernin Irlannin kirkollisen kulttuurin, vihreän luonnon, Dublinissa kohtaamani kiireettömän kiireen ja virkistävän rentouden. Irlantilaisessa suomalainen löytää nopeasti sielunveljen, selittämättömällä tavalla he tuntuvat sukulaisiltamme vaikka kulttuurimme ja perimämme ovatkin niin kaukana toisistaan.
Irlantilaiset kyllä ymmärtävät hyvän ruoankin päälle, mutta sittenkin heiltä voi saada enemmän oppia oman tietoisuuden oivaltamisesta. Itseä on ravittava auringonlaskuilla, hyvillä kirjoilla, ravistelevalla draamalla, epäsovinnaisella musiikilla ja kaikella kauniilla, jota ilman ihmisen on työläs elää.
Mieleeni nousee muisto kolmenkymmenenkahden vuoden takaa. Olin silloisen seurakuntani, Helsingin Kulosaaren nuorten kanssa Saksassa Kölnin kansainvälisellä nuorisoviikolla (Internationale Woche Köln). Yksi ryhmämme pojista rakastui alta aikarajan irlantilaiseen neitokaiseen. Saatolle oli päästävä ja kun piti palata, puuttui kyytineuvo. Mutta irlantilaisen rakkauden tähden kavaljeeri käveli takaisin kämpilleen läpi öisen suurkaupungin, yli kahdenkymmenen kilometrin matkan. Vieläkö joku voisi sanoa, ettei irlantilaisuus muka kosketa meitä suomalaisia?
Mutta niinhän se on, kuten Anthony de Mello sanoo – onnellisuus on meidän luontainen olotilamme. Sitä ei pidä rahalla tai muulla turhalla tärvellä, ei tavoitella, vaan se on otettava jo olemassa olevana tosiasiana käyttöön. Kaikki hyvän elämän ainekset ovat jo olemassa, kunhan vain suostumme elämään tätä hetkeä, tavoittelematta turhuutta, hairahtumatta luulemaan, että onni on jossakin kaukana tavoittamattomissamme.
Ei siis tarvitse tehdä mitään, koska kaikki hyvä jo on ulottuvillamme. Suuri kilvoittelija Mestari Eckart sanoo viisaasti: ”Jumalaa ei saavuteta lisäämällä jotakin sieluun, vaan vähentämällä siitä jotakin.” Vapauskin löytyy parhaiten keventämällä kuormaa. Mystikot oivalsivat jo kauan sitten elämän olemuksen opettaessaan, että vain itsessä – ei toisissa – tapahtuva muutos muuttaa elämän paremmaksi.
Myös kielteiset tunteet ovat meissä itsessämme, eivät ulkopuolellamme. Siksi emme parane niistä vaatimalla ulkopuolisia parannukseen. Kannattaako uhrata voimansa yrittämällä muuttaa työtoverinsa, sukulaisensa, kumppaninsa, ystävänsä tai vastustajansa? Jos kävellessäsi sade yllättää ja kastut harmittavasti, kannattaako kiukutella sateelle? Mystikot muistuttavat, ettei todellisuus ole ongelmallinen, vaan pulmat piilevät meissä itsessämme.
Vaikkapa irlantilainen rentous tai suomalainen suurpiirteisyys saattaa olla oikea lääke matkalla itsensä tuntemiseen. Itsestähän se on kiinni, miten maa tänään taas makaa. H.C. Andersenin Onnen kalossit (Lykkens Galocher) sopivat jokaiseen jalkaan.
Veli-Matti Hynninen