Puntari170501
Miten säilyttää hyväntuulisuutensa? Mistä rohkeutta, mistä iloa?
Yksi hauskimmista viime aikoina lukemistani kirjoista käsittelee tunneälyä. Sana tunneäly on nyt muotisana. Mehän omaksumme uusia sanoja sutjakkaasti ja kohta niitä käytämme jo aivan huomaamattamme. Niinkuin nyt sanaa kännykkä. Vähän aikaa sitten siitä ei ollut puhettakaan, eikä siihen voinut puhuakaan, koska ei ollut kännyköitäkään. Ensimmäinen GSM puhelukin soitettiin vasta kymmen vuotta sitten (27.3.1991). Ja nyt jo seitsemänkymmentäkolme sadasta suomalaisesta puhuu kännykkäänsä.
Tunneäly tarkoittaa lyhyesti sanottuna talonpoikaisjärkeä. Maalaisjärkeä. Pitää tajuta, mitä ilmassa liikkuu, ja pitää osata tehdä siitä oikeat johtopäätökset. Tunneälyn hienompi sukulainen on intuitio. Ja sen vähemmän koulujakäyneen maalaisserkun nimi taas on yksinkertaisesti vainu.
Tunneviestintä, intuitio kysyy siis aavistusta, vaistoa, fiilistä. Menestysravintoloitsijoilta Alexander Gullichsenilta ja Björn Hammarilta kysyttiin haastattelussa miten he oikein löysivät menestyksensä? Tähän he vastasivat yksinkertaisesti, että ”Uusi paikka syntyi intuition varassa”.
Helsingin Sanomat puki miljardööri Donald Trumpin samaan intuitio-pukuun. Trump löysi näet loistavat sijoituskohteet Trinidadin ja Tobagon saarilta ja perusteli löytöään sillä, että pitää olla ”hyvä fiilis”. Mistä ei hyvää fiilistä löydy, sinne ei kannata mennä.
Tunneäly on siis eläytymisen taitoa, empatiaa, ihmistuntemuksen ja sosiaalisten taitojen intuitiota. Joillakin sitä näyttää olevan, toisilta sitä näyttää sitäkin enemmän puuttuvan. Joskus olen kuullut puhutavan kuudennesta aistista, suoraan tietämisestä, havaitsemisesta, poksahtavasta oivalluksesta, heurekasta. Tämä varmaankin on sitä hyvää fiilistä, ”gut feeling”-ilmiötä, jolla vain on niin kovin monta nimeä.
Kerran kultainen kuningas ja käärme kävivät kiintoisan keskustelun.
- Mistä tulit? kysyi kuningas.
- Tulin kallion uumenista, sieltä missä kulta piilee, vastasi käärme.
- No, mikä on kultaakin kirkkaampaa?
- Valo!
- Entä mikä on valoakin elävöittävämpää?
- Keskustelu!
Toisen hätkähdyttävän kertomuksen Tony de Mello kertoo kirjassaan Havahtuminen. Siinä mies sujauttaa löytämänsä kotkanmunan kananpesään sillä seurauksella, että kanaparvessa kasvaa myöhemmin yksi kotka.
Mutta koko ikänsä tuo kotka luuli olevansa kana. Se oppi pienestä pitäen kuopimaan maata, kotkottamaan kanan lailla, kaakattamaan ja lentämäänkin vain vähäsen. Kananlentohan on tunnetusti lyhyt ja loppuu jo ennen alkamistaan.
Vanhempana tällä kanana elelleellä kotkalla oli kuitenkin aikaa tutkia elämän olemusta syvemmin. Kerran se havahtui katselemaan taivaalle, jossa komea kotkalintu kaarsi majesteetin lailla uljaasti taivaanrantaa. Näky oli niin häikäisevä, että sen oli pakko naapuriltaan kysyä:
- Mikä se tuollainen komeus mahtaa olla?
- No, se on kotka, kaikkien lintujen kuningas, vastasi kanatoveri.
- Kotkat kuuluvat taivaalle, me kanaparat taas tänne maan tasalle, se täydensi.
Vastaus tyydytti kysyjää ja se jatkoi kananelämäänsä hamaan kuolemaansa asti. Mutta kertomus jäi eloon. Se muistuttaa siitä, että aina me olemme parempia kuin mitä tiedämmekään. Olemme omintakeisia, ainutlaatuisia, ainutkertaisia, syntyperältämme jumalallisia. Mutta aina parempia kuin mitä muistammekaan jo pelkästään sen nojalla, että olemme ihmisiä.
Mikään ei vaikuta elämiseemme niin paljon kuin toinen ihminen, hänen läheisyytensä tai sen puute. Eletään siis ihmisiksi eli eletään tunteella.
Veli-Matti Hynninen