Puntari 050401
No, kuinkas täällä voidaan tänään?
Kysymys tuntuu oikeutetulta ja ihan oikealta. Onhan kohteliasta kysyä toiselta hänen vointiaan, miten hän jaksaa. Mutta jos kysymyksestä muodostuu vain fraasi, sisällyksetön pelinavaus, kohteliaatkin sanat kumisevat onttouttaan ja alkavat tuntua lähinnä koomisilta.
Poimin tämän lauseen Margaret Edsonin teatterikappaleesta Henki. Siinä keski-ikäinen kirjallisuuden professori Vivian Bearing käy syöpäsairautensa kanssa hirmuista kamppailua elämästä ja kuolemasta. Vivianilla on aina kaikki pelissä. Hän on menestynyt urallaan, hän on tahtonsa voimalla saavuttanut kaiken haluamansa. Mutta nyt voimakkaasta tahtonaisesta ja toisten opettajasta tulee vähitellen avuton lapsi, joka jaksaa lopulta enää vain käpertyä tuskansa ympärille.
Lääkärit ja hoitajat tekevät kyllä työnsä hyvin ja annettujen ohjeiden mukaisesti, mutta heidän tapansa lähestyä potilasta tuntuu lähinnä naurettavalta. He kyllä kysyvät aina ”Kuinkas täällä voidaan tänään?”, mutta heidän ajatuksensa ja kiinnostuksensa on aivan muualla. Muodollinen korrektius, ulkonainen moitteettomuus ei johda mihinkään. Todellisuuden erilaiset tasot on helppo nähdä näytelmässä, kun niitä saa tarkastella ikäänkuin ulkopuolisena. Mutta elävässä elämässähän me usein jäämme näiden erilaisten todellisuuksien vangeiksi.
Näyttelijä Miitta Sorvali onnistuu Margaret Bearingina elämään sairauden tuskan riipaisevalla tavalla todeksi. Se joka tietää millaista on joutua hivuttavan ahdistuksen ja armottoman kivun kouriin, vasta ymmärtää mikä elämässä lopulta on tärkeintä. Vain olemalla toisen lähellä kärsivällisesti hiljaa voi lohduttaa ja rohkaista toista. Ontot sanat vain ärsyttävät.
Silloin kun on kysymys elämästä ja kuolemasta, ollaan kasvotusten elämän todellisuuden kanssa. Silloin näet ollaan niin syvällä elämän perusolemuksessa, että vain jumalallisella sanalla on voimaa ja merkitystä. Silloin kun perustuksia koetellaan, vain rakkaudelle ja läheisyydelle on sijaa. Jokaisen ihmisen historia on vain hänen omansa. Toinen ei sitä tunne, eikä sitä taida tuntea ihminen itsekään. Elämän perusolemukseen kuuluva salaisuus avautuu elämän aikana yllättävän vähän. Kärsimys ja tappio näyttävät olevan elämän parhaita avaimia.
Näytelmä opettaa kaksi asiaa. Pahimmanlaatuinen elämän väärinymmärtäjä on hän joka luulee aina olevansa oikeassa ja joka aina tietää miten on toimittava. Omasta mielestään oikeassa oleva porskuttelija saattaa ollakin elämän pahalaatuinen syöpä. Huomaamattaan hän astuu Jumalan rooliin ja alkaa sanella mikä on oikein ja mikä väärin. Hän käyttää määrätietoisia puheenvuoroja, hän jyrisee ja salamoi. Hän on täin lailla täynnä itseään, hän itse kysyy ja itse vastaa. Usein hän vielä pukeutuu hurskauden kauniiseen valeasuun ja katkoo herkiltä ajatuksilta kaulan terävällä kielellään. Häntä on varottava.
Näytelmän toinen opetus on siinä, että elämän ahdistavat asiat, kärsimys, sairaus ja kuolema on kaiken uhallakin kohdattava. Elämän merkilliseen salaisuuteen kuuluu näet myös se, että tappio on voittoa parempi juttu. Se joka ei koskaan joudu elämänsä kanssa selvitystilaan, sille elämä avautuu valitettavan vähän. Torjumalla elämän traagisen puolen ihminen sulkee helposti itsensä elämän ulkopuolelle.
Kun Kirsikka Moring arvosteli tämän näytelmän suurimmassa sanomalehdessämme, hän paljasti miten vaikea on kohdata elämänsä kärsimys. Hänen mielestään näytelmä tulee kiertää kaukaa, jos ei halua hankkia lisää painajaisia. Mutta näytelmäkirjailijan tarkoitus lienee aivan toinen. Kohtaamalla sairautensa ja elämänsä vaikean puolen, ihminen vasta alkaa kasvaa ihmiseksi. Näytelmä pakottaa karistamaan torjunnat ja kohtaamaan olennaisimmat.
Arvostamani ajattelija Päivi Setälä sanoi äsken, että viisaudella on kolminkertainen silmä: muisti, ymmärrys ja huolenpito. Muistin avulla hahmotamme mennyttä, historiaa. Ymmärrystä tarvitaan nykyhetken oikeaan oivaltamiseen. Ilman huolenpitoa tulevaisuudesta tulee kolkko ja pelottava.
Näitä kolmea tarvitaan, mutta eniten varmasti huolenpitoa – rakkautta. Mutta sehän onkin kärsimyksen sisar.
Veli-Matti Hynninen