Puntari 150201
James Joyce Dublinissa. Oscar Wilde ja Eduard Vilde keskustelevat Tartossa kahvilansa edustalla.
Oscar Wilde sanoo kirjassaan Dorian Grayn muotokuva, ettei se niin vaarallista ole, jos välistä joutuukin ihmisten hampaisiin, puheenaiheeksi. Paljon pahempaa kuin puheenaiheena oleminen olisi näet se, ettei kukaan puhu sinusta mitään. Vaikenemalla eristäminen on yksinäisyyden alku. Aina kuitenkin tarvitsemme toisiamme, yhteyttä toisiimme, kansakäymistä, vuorovaikutusta, tai verkostoitumista kuten nykyisin kai pitäisi sanoa.
Katselin tuossa taannoin kauniissa Tarton yliopistokaupungissa kirjailijakahvilan eteen pystytettyä taideteosta. Sen juju on siinä, että teoksessa on kaksi Wildeä. Myös kahvilan nimi on Kaksi Wildeä. Kahvila sijaitsee vanhassa kirjapainossa, jossa painokoneet ovat vielä tallellakaunistamassa kultturellia kahvilamiljöötä. Tartto muistuttaa kahvilakulttuurin kukoistuksen ajoista. Kahvila Werner on näistä Tarton kahviloista hohdokkain ja kuuluisin.
Virolainen kirjailija Eduard Vilde (1865-1933) katselee teoksessa irlantilaissyntyistä kollegaansa Oscar Wildeä (1854-1900). Viron Vilde oli aikansa radikaali naturalismin ja sosialismin tuntija. Englantilaistunut Oscar Wilde puolestaan teki nokkelaa pilaa ylempien kansanluokkien elämästä. Myös hänen tuotantoaan olemme saaneet lukea suomeksi.
Oscar Wilde näkee, että todellinen kauneus alkaa siitä, mihin älykäs ilme päättyy. Liiallinen totisuus jähmettää, ajatuksista voi tulla ylikuorma, taakka, jota ei kovin kauan kukaan jaksa raahata matkassaan. Mitä korkeampi asema, sitä suurempi on vaara sortua jäykkyyteen. Jos kadottaa tyyneytensä ja rentoutensa, murheet ottavat ylivallan ja lopulta alkaa tukehtuminen.
Mutta salaisuuksia pitää ihmisellä sentään olla. Oscar Wilden romaanihenkilö lausuu: ”Jos pidän oikein paljon jostain ihmisestä, en koskaan ilmoita hänen nimeään muille. Se on kuin luovuttaisi osan hänestä toisille. Olen oppinut arvostamaan salaisuuksia.” Ja jos ei osaa ottaa rennosti, niin pitää ainakin näytellä välinpitämätöntä, sitä ettei kanna kaiken maailman murheita matkassaan. Hyväntuulisuus on sivistyneisyyttä.
Lordi Henry opettaa Wilden romaanissa, miten luonnollisuuskin voi olla näyttelemistä, vieläpä kaikkein ärsyttävintä lajissaan. Dorian Grayn muotokuvassa kankaalla olevat kasvot vanhenivat jatkuvasti. Ne tunsivat Dorian Grayn salaisuuden ja kertoivat hänen tarinansa. Jokainen Grayn tekemä synti tahrasi taulua. Siinä käy samoin kuin Raamatun kertomuksissa. Kieltäytymällä Jumalan hyvien lahjojen vastaanottamisesta ihminen lankeaa synneistä suurimpaan: itseriittoisuuteen ja sitä kautta elämästä eristävään yksinäisyyteen.
Näin laskiaisen joutuessa ja paastoon laskeuduttaessa on hyvä muistaa, ettei aitoon elämään ole oikotietä. Jos puuttuu rohkeus katsoa pimeään, jos ei ole rohkeutta kohdata elämän traagista puolta, ei iloa voi aavistaa, saati löytää. Pidämme kärsimystä vihollisenamme, mutta se on myös ystävämme. Todellinen ilo löytyy sielun janon kautta. Vasta kasvamalla alkuperäiseksi itseksemme aavistamme jotain tarkoituksestamme. Siksi meistä voi tulla todellisia ihmisiä vain liikkumalla, ei juuttumalla: ihmisyys löytyy muutoksesta. Paastonaika on juuri tätä: muutoksen, parannuksen, olennaiseen keskittämisen aikaa.
Soren Kierkegaard, yksi kristillisen uskon syvällisimpiä tulkitsijoita, muistuttaakin, ettei Jeesuskaan valinnut professoreita vaan seuraajia. Vain astumalla alas löytyy elämän pohja. Vain kulkemalla tarpeeksi alhaalla, löytyy ilo ja rohkeus. Ylevätkään puheet eivät kanna kauas, jos puutuu kyky olla aidosti sitä, mitä me todella olemme.
Uskonnollisella kielellä tämän voisi lausua, että ristin valo ei ole samaa kuin järjen valo. Raamattu on hengellisen elämän alkulähde. Raamattu ei avaudu millään historiallis-kriittisellä tai muullakaan metodilla vaan sillä, mitä Jumala itse puhuu nyt meille. Raamattu on kuin syvä kaivo, josta on ammennettava elävää vettä voimaksi.
On oltava kaivolla ja – kuulolla.
Veli-Matti Hynninen