Papin puntari 13.01.2000
Ahtisaaresta tuli presidentti, Tarja Halonen on sitä, herroilla pysyy lasi kädessä.
Elämä alkaa olla yhtä presidenttiä. Avaapa minkä tahansa tuutin, on pakko kuulla enemmän tai vähemmän painavaa vaalihölinää. Kun Suomessa ei ole kuningasta, on kiinnostavaa seurata presidenttiä. Paasikiven-Kekkosen ajoista lähtien presidentistä on tullut selviytymisen vertauskuva. Tuttu keulakuva takaa turvallisuuden.
Tulevaisuuden ennustaminen on usein vaikeaa, jokus jopa mahdotonta. Toisin on presidenttipelissä. Gallupeilla ohjataan tulevaisuutta, annetaan kansalle ohjeet miten valita. On väitetty, että presidentinvaaleissa äänestysprosentti nousee korkealle juuri siksi että on niin helppo valita.
On ainakin mistä valita, helppoudesta voi jokainen olla omaa mieltään. No, ainakin presidentinvaalissa ehdokkaita on vähemmän kuin seurakunta-, kunta- tai eduskuntavaaleissa. Jos valitsen henkilökohtaisesti tutuimman, valinta on helppo. Jos valitsen pätevimmän, valinta on edelleen helppo. Mutta jos valitsen puolueen mukaan, valinta tuleekin vaikeammaksi.
Lapinjärven koulutuskeskuksen pojat kertoivat minulle luentoni jälkeen järjestäneensä koevaalit. Näiden nuorten porukassa toiselle kierrokselle pääsivät Tarja Halonen ja Heidi Hautala, jälkimmäinen voitti. Nuoret näyttävät arvostavan nuoruutta, siinä valossa tuloksen ymmärtää. Mutta tulos kertoo jotain myös Suomen nuorison asenteista, siitä mihin suuntaan olemme kallistumassa. Arvot ovat uudistumassa, elämäntapa eurooppalaistumassa, tulevaisuutta ei valeta enää koti-uskonto-isänmaa-muottiin niin kuin vielä 1950-luvulla Kekkosen ajan alkaessa.
Olen mielenkiinnolla odottanut missä vaiheessa Helsingin Sanomat aloittaa oman presidenttipelinsä. Hesarillahan on tässä maassa lusikka joka sopassa. Hesari hämmentää, kansa ottaa lusikan kauniiseen käteensä. Hesari varmasti pyrkii luomaan puoluepoliittisesti tasapuolista ja avaraa kuvaa, eikä se hyvän journalismin mukaisesti tietenkään propagoi eikä yllytä. Se vain antaa ymmärtää mihin suuntaan olla menossa ja ketä kansan on hyvä kumartaa.
Taktiikka on sama kuin viimeksi, jolloin Hesari teki Ahtisaaresta presidentin. Se millä tavalla HS-gallupit luodaan ja uutisoidaan, ohjaa äänestyskäyttäytymistä ehkä enemmän kuin vaalikampanjat yhteensä. Ja se mitä Hesari ei ratkaise, se viimeistellään Uutisvuodossa tai jossain muussa television hupiohjelmassa. Tätä on tänäinen demokratia.
Helsingin Sanomien nuutinpäivälahja Suomen kansalle on oikein pääkirjoituksella vahvistettu tieto miten Uosukainen ja Rehn kutistuvat kutistumistaan ja kokoomuslaisetkin siirtyvät yhä enemmän Halosen taakse. Eli enää kaksi on varteenotettavaa ja heistä kannattaa valita parempi, sillä nyt Suomi tarvitsee naispresidentin. Vaaleja ei ratkaise vasemmisto-oikeisto-asetelma vaan se mihin Hesari yllyttää. Yllyttäminen ei tietenkään ole oikea sana, sillä lehtihän vain ujuttaa ihmisten mieliin voittajakortin. On mukava pelata peliä kun voi tuntea olevansa voittaja. Näin yksinkertaista on presidenttipeli.
Professori Pekka Koskinen sanoi viime kesänä Loviisassa eritellessään Kosovon sotatilannetta, että onneksi Hesarin lisäksi Suomessa ilmestyy myös Hufvudstadsbladet. Jos lukisi vain Hesaria, näkökulma vääntyisi kummallisen yksipuoliseksi. Tätä vaaraa sietää aina silloin varoa, kun yksi on muita mahtavampi. Sanelussa on aina jotain pelättävää. Ei pidä unohtaa, että myös Hitlerin ja Stalinin valta perustui juuri tähän samaan – suosituimmuuteen. Eivätkö jäljet enää pelota?
No tähän joku voi nyt sanoa, että Suomi on vapaa maa ja myös lehdistölle kuuluu vapaus liputtaa kenelle tahtoo. Tämä on totta. Mutta ovatko lukijat ujutuksesta (indoktrinaatiosta) vapaita? Pitäisikö jokainen suomalainen panna journalismin peruskurssille, jotta jyvät seuloituisivat akanoista ja kansa erottaisi puolukan mustikasta, kun samoilla mättäillä kerran marjastetaan.
Pikkupoikana kuulin sanottavan, että kenestä tahansa voi tulla presidentti. Alan uskoa, että se on totta.
Veli-Matti Hynninen