Papin puntari 18.1.2000
Veikko Purmonen ja Antero Kekkonen Loviisassa
Kalliostako presidentti?
Tämä talvi on ollut – ainakin täällä etelässä – vähäluminen ja harmaa. Mutta sitten tulivat Halonen ja Aho. He toivat tuulen ja jännityksen, ilon ja innostuksen. Lumettako vain? Ei, he toivat myös lumen ja luiston, kelin ja kevennyksen. He paljastivat, että suomalainen osaa paitsi lukea ja ajatella – myös laskea. Enkä lainkaan tarkoita nyt mäenlaskua.
Suomi ei ole kulttuuriton maa, kaukana siitä. Täällä eivät poliitikot jää lukittujen ovien taakse. Kansa on pannut saranat sahaamaan ja ovet ammottamaan. Meiltä ei puutu poliittista tahtoa, ei uskallusta. Meillä on rohkeutta ja ritarillisuutta, sillä kansa on tunnustanut valinnallaan omat puutteensa, jakanut oivalluksensa, paljastanut korttinsa. Kansa ei suostu syömään papuja. Ei, se on ratsailla ja antaa ruoskan viuhua. Nyt suomalainen äänestää itselleen presidentin.
Antero Kekkonen sanoi tuossa taannoin hauskasti teeveessä miten maalaisliittolaiset jo 1937 olivat oikeassa väittäessään, että vain Kalliosta voi tulla presidentti. Kannuksesta ei silloin ollut puhettakaan. Nyt nähdään tuleeko Kalliosta presidentti – vai Kannuksesta? Tietysti riippuu aika paljon siitä minne päin ”ajan henki on vinossa” kuten ehdokas Riitta Uosukainen vaatimattomaan tapaansa selitti omaa vaalitulostaan. Siitähän kaikki aina riippuu mihin päin henki on kallellaan.
Presidenttejäkin tunnetumpi suomalainen on viettänyt juuri merkkipäiväänsä. Panitteko merkille miten katolinen kirkko Suomessa nosti Pyhän Henrikin muiston kunniaan muuraamalla palasen pyhäinjäännöstä alttariinsa. Pyhää Henrikiä ei tuotu Turun tuomikirkkoon vaan Helsinkiin Pyhän Henrikin kirkon alttariin. Tietenkin luonnollinen koti Henrikille olisi ollut Turun tuomiokirkossa, eihän Helsinkiä tuohon aikaan vielä ollut olemassakaan.
Vaikka luterilainen kirkkomme kunnioittaa ensimmäisen piispan ja Suomen marttyyrin Pyhän Henrikin muistoa muunmuassa muistopäiväkalenterissaan, katolinen äitikirkko korjasi piispan parempaan talteen kietaisemalla Henrikin luunsirun helmuksiinsa. Kokemus on kallista viisautta, se maksaa muutakin kuin aikaa.
Tammikuussa vietettävällä ekumeenisella rukousviikolla on hyvä muistuttaa, että kristinusko ei ala Suomessa 1500-luvun uskonpuhdistuksesta. Lännen kirkon keskiaikaisen lähetystyön tulosta on se, että tällä niemellä vuonna 2000 vilistää kohta tuhatvuotias kristittyjen monenkirjava joukko eli Kristuksen kirkko. Me kaikki kuulumme samaan kirkkoon kuin ennen meitä eläneet apostolit ja marttyyrit, Henrikit, Hemmingit, Birgitat ja Agricolat. Turun ja Suomen arkkipiispa Jukka Paarma on tässä ketjussa 54. Pyhän Henrikin istuimen haltija.
Elämme maailmassa, jossa pysyvää on vain muutos. Vaikka kirkko on lähtökohdiltaan muuttumaton, olemukseltaan yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen, kuten uskontunnutuksessa tunnustamme, se voi elää vain sitoutumalla muutokseen. Toinen kirkon aito tuntomerkki on avoimuus kaikkiin suuntiin. Yhteydet muihin antavat samalla aiheen oman uskonkäsityksen tinkimättömään etsintään. Ekumenia ei siis hävitä omaa ominaislaatua vaan vahvistaa sitä.
Presidentit tulevat ja menevät. Valtakunnatkin elävät vain aikansa. Mutta kirkko pysyy. Toisin kuin monet muut yhteisöt kirkko on usein jaksanut parhaiten ulkonaisesti ahtaissa oloissa. Vanhat keskiaikaiset 72 kirkkorakennustamme muistuttavat miten pitkä on kristinuskon tie tällä niemellä.
Sananlaskujen kirjassa neuvotaan , että parempi vihannesruoka rakkaudessa kuin syöttöhärkä vihassa. Tämä kelpaa ohjeeksi äänestäjille siinä missä kristittyjen ykseyden rukousviikollekin.
Parempi aina rakastaa – kaiken uhallakin – kuin huomata ettei koskaan ole elämässään uskaltanut panna kaikkea peliin.
Veli-Matti Hynninen