Papin puntari 27.1.2000
Mannerheim-Paasikivi-Kekkonen- Koivisto- Ahtisaari ovat minun presidenttejäni.. Seuraavan nimeä eivät gallupit vielä paljasta. Piinaviikot jatkuvat.
En osannut yllättyä Ahon ja Halosen jatkokamppailusta, olinhan sen alkusyksystä – silloin kun Halosen kannatuslukemat olivat vielä kaukana kärjestä – jo ennustanut Enkä osaa sitäkään nyt hirveästi päivitellä miksi ihmeessä ”luterilaiset valitsevat itselleen pakanapresidentin” kuten savolainen maanviljelijäystäväni Tauno Kautonen asian tekstiviestissään määritteli.
Ehkä eniten ihmetyttää mielipidetiedustelujen voima. Valittiin presidentiksi kumpi tahansa, todellisia voittajia ovat mielipidetiedustelufirmat. Nämä kaupalliset tutkimuslaitokset lyövät rahoiksi samaan tahtiin kuin puolueet, kampanjatoimistot ja lehdet ennustuksia tilaavat. Näillä ennustajaeukoilla menee nyt niin lujaa, että pitäisikö tässä jo harkita papinkauluksen vaihtamista profeetan viittaan? Siinä virassa saisi tuntea olevansa todellinen vaikuttaja, presidentintekijä ja kansan pelastaja. Pelastustyöhän jos mikä kuuluu papille.
Näihin tiedusteluihin liittyy niin paljon silmänlumetta ja muuta epätarkkuutta, että nolottaa lukijalle kertoa. Tulokset raportoidaan aina koko kansan mielipiteenä dramatisoiden ja yksinkertaistaen. Tutkimustapaa tai perustietoja ei liioin ilmoiteta tai niitä ei oteta vakavasti. Poikkeuksen tässä teki Kauppalehti-online, joka mittasi Aholle 65 ja Haloselle 35 prosenttia, mutta oitis tunnusti että Kauppalehden lukijat eivät edusta luotettavasti koko kansaa. Mutta onhan se jymyuutinen, jos Aho johtaa jo kolmellakymmenellä prosentilla.
Pertti Suhonen on tutkinut näitä mielipidetutkimuksia ja todennut, että galluppien ”kansa” edustaa vain 25-30 prosenttia suomalaisista. Jos vaikka ne 850 000 äänioikeutettua nuorta, joita vaalit eivät ole pahemmin kiinnostaneet, nyt heräisivät, valinta olisi heidän käsissään. Yllätys olisi, jos yllätykset ratkaisisivat pelin. Me olemme tasaista kansaa, eikä ajatus ailahtele. Yksi ei millään voi äänestää demaria, toinen ei mistään hinnasta maalais(liittolais)ta. Yksi ja toinen – tosin eri syistä – jättää siis äänestämättä.
Kokonaan oman roolinsa tässä näytelmässä esittävät Pertti Arajärvi ja Kirsti Aho. Onko Kirstillä oikean värinen lila ja onko Pertin rusetti tarpeeksi suorassa? Kotiäitikö vai valiokuntasihteeri sopisi paremmin Mäntyniemeen? Vain uusi tieteenhaara – imagologia – osannee vastata näihin vaativiin kysymyksiin. Uutisvuodot ja lehtien hömppäpalstat ovat tässä leikissä uskomattoman tärkeitä mielipiteenmuodostajia. Presidentti tuleekin siitä, jonka Peter Nyman saa parhaiten pomppimaan Jari Tervon ja Tommy Tabermannin svengaavassa rytmissä.
Mutta on tässä suomalaisia muutenkin järkytetty. Kun Helsingin Sanomat muutti ulkonäköään ja kirjasinlajiaan, Suomen kansa menetti yöunensa. Ja sattui vielä niin pahaan vaaliaikaan. Jos kansa ei toivu järkytyksestään, se saattaa äänestää ketä tahansa. Oli todella huonosti harkittua ruveta pesemään Hesarin kasvoja pyhään vaaliakaan. Vai oliko tämäkin ovelaa presidenttipeliä? Ssekoittaa nyt kansan päät silloin kun päät jo muutenkin ovat liikaa pyörällä?
Jaakko Iloniemi ruotii uudessa kirjassaan Vallan käytävillä Kekkosten, Vennamoiden, Koivistojen, Sorsien, Holkereiden ja Rehnien lisäksi maailman huippuvaikuttajia Henry Kissingeristä Jimmy Carteriin, Ronald Reaganiin ja Bill Clintoniin. Osansa saavat myös Euroopan johtajat paavista hamaan Tony Blairiin. Iloniemi paljastaa, että pahinta mikä johtajalle voi sattua on joutua luopumaan saavutetusta asemastaan vastoin tahtoaan.
Aholta ja Haloselta kysyttiin mitä valta heille merkitsee? Tarja Halonen vastasi olevansa itsellinen ihminen, joka tuntee voivansa hyvin ilman valtaakin. Ahon vastausta ei ole vielä kuultu. Iloniemi luettelee Helmut Schmidtin suulla hyvän poliitikon ominaisuuksia. Tarvitaan palavaa intoa, eläytymiskykyä, toimintavalmiutta ja rohkeutta. Tällä puntarilla mitattuna paras taitaa jäädä valitsematta.
Veli-Matti Hynninen