Papin puntari 3.2.12000
Ensin liputetaan Johan Ludvig Runebergille ja sitten valittavalle presidentille. Runebergin tortusta nautitaan kirjailijamestarin syntymäpäivänä (5.2.) lauantaina. Vastavalitun presidentin onnittelumaljoja kohotellaan myöhään sunnuntai-iltana (6.2.). Kenet kansa nyt sitten korottaakin kunnian kukkulalle? Myös kansallisiin juhlahetkiin erottamattomasti kuuluvat makuelämykset, tortut, shampanjat ja muut herkut saavat juhlan maistumaan arkea paremmalta. Juhla somistaa arjen.
Juhlan aiheet eivät synny sattumalta, juhlan noteeraminen nostattaa mielet. Pappilassa vietimme pientä juhlanpoikasta kaksikymmentävuotisen Loviisassa olon kunniaksi. Seurakuntalaisten ystävällisyys ja rakkaus lämmittää mielen ja kirvoittaa kielen. Lämpöinen kiitos kuuluu kaikille teille, jotka niin kekseliäästi ja hauskasti muistitte pappilanväkeä. Kaksi vuosikymmentä on yhtä aikaa lyhyt ja pitkä, merkittävä aika.
Taaksepäin katsottuna ei voi olla näkemättä ajankulun tuomaa muutosta – aika kääntää lehteä. Tulevaisuutta voi parhaiten ennustaa luomalla siitä mahdollisimman rikasta ja vaihtelevaa. Itsestämmehän eniten riippuu, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tarkoitan ihmissuhteiden, uusien lähestymistapojen, verkostoitumisen ja läheisyyden rikkautta. Olin juuri seurakuntien talousfoorumissa kuulemassa rahan ja vaurauden tuottamasta rikkaudesta. Mutta en suinkaan tarkoita elämän rikkaudella aineellista hyvinvointia. Rahahan pyrkii kaikkivaltaan, rahan imperialisimiin. Vaikka tietenkin tarvitsemme ulkonaista hyvää, raha ei saa tulla elämän hallitsijaksi. Seurakuntayhteys on parhaimmillaan yhtä aikaa jumalallista ja inhimillistä, kuitenkin aina eniten yllätyksellistä. Jumala ei suinkaan puhu vain hartaassa harmoniassa ja sovinnaisuudessaa vaan särössä ja epäsovinnaisuuden leikkaamassa railossa. Vaarallisin tuuli elämässä onkin – yllätys, yllätys – myötäuuli.
Vuonna 1980 elettiin vielä kylmän sodan ja Kekkosen aikaa. Oli kuljettava kieli keskellä suuta ja väliin hammasta purren. Kaksikymmentä vuotta sitten käydyt kunnallisvaalit olivat kokoomukselle ja SMP:lle voitolliset. Silloin ei tapeltu Tsetsheniassa vaan Irakissa ja Iranissa. Vuonna 1980 kuoli Josip Broz Tito ja Jugoslavian hajoaminen alkoi tunnetuin seurauksin. Jimmy Carter luovutti USA:ssa vallan Ronald Reaganille. Olkiluoto kakkonen käynnistyi, penni poistui maksuvälineenä. Kepulaiset valitsivat johtajakseen Paavo Väyrysen. Koijärvi-liike tiesi vihreän politiikan vahvistumista. Alkoi sosialistisen imperiumin alasajo,uuden toivon ja raikkaamman riennon etsintä. Postmodernin jälkeinen estetiikan aikakausi alkoi jo silloin sarastaa ja vähän myöhemmin mieliämme kiihdyttää. Nyt elämme eurooppalaisen kulttuurin ja kristillisen uskon uutta nouisukautta.
Ritariveljeni Tapio Lampinen kirjoitti äsken miten hän näki Pariisissa ihmeen. Palestiinan presidentti Jasser Arafat, Israelin pääministeri Jehud Barak ja entinen pääministeri Shimon Peres halasivat toisiaan ja nostivat kätensä korkealle toivon merkiksi. Aivan kuten Raamattu lupaa ajan, jolloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen, vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä. Jotain aivan uutta toivoa on nyt rinnassa ja riemuvuotta rinnuksissa. Tapio Lampinen kysyy kuitenkin, olemmeko me kristityt pelastuksen ajajina ja toivon kuuluttajina riittävän innokkaita ja rohkeita? Miten ylittää totunnaisuuden ja sovinnaisuuden raja, jotta koko maailma pelastuisi?
Tietenkin torttu Runebergin päivänä on suussa sulava ja soma. Myös onnittelumaljalla preidentinvaalipäivänä on omat nostajansa ja nostalgiansa. Mutta kuitenkin – elämä enimmäkseen on sittenkin kaikkea muuta kuin makeaa leivosta. Helsingin patsaassaan J.L.Runeberg seisoo papinpuvussaan vaikkei papintöitä varsinaisesti tehnytkään. Aluksi Runebergin juhlapäivääkin vietettiin kansallispäivän malliin soihtukulkueineen, kunniakäynnein, ikkunakynttilöin ja riemurinnoin. Myöhemmin 1800-luvulla juhlat ja patsaat nousivat myös Elias Lönnrotille, Johan Vilhelm Snellmannille ja Aleksis Kivelle. Vielä myöhemmin elänyt Eino Leino (1878-1926) erottuu tästä joukosta – hänelle omistettua suven ja runon päivää (5.7.) alettiin juhlia vasta 1992. Presidentitkin saavat odottaa aikansa patsaitaan. Sillä kaikkea ei voi, sanoi Pärttylin pässi, meni ja määki mennessään.
Eino Leino sitoo ajankulun ja historian yhteen näin:
”Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.”
Veli-Matti Hynninen