Kolumni 2000-02-04 Veli-Matti Hynninen
Kokoomus ja SMP korjasvivat sinä vuonna komean vaalivoiton. Keskustapuolue nosti Paavo Väyrysen puheenjohtajakseen. Suomi revalvoi kaksi prosenttia ja lakkautti pennin maksuvälineenä. Jugoslavian Josip Broz Tito kuoli, Urho Kaleva Kekkonen täytti kahdeksankymmentä vuotta.
Tsetsheniassa ei tapeltu, mutta Irakin ja Iranin välille jälleen kerran syttyi sota. Jimmy Carter valmistautui luovuttamaan USA:n presidentinsauvan Ronald Reaganille. Koijärvi-liike nostatti politiikan kuohuvalle merelle vihreät aallot. Olkiluoto kakkonen käynnistyi ja OPEC nosti öljyn hinnan 32 dollariin. ETY-seuranta alkoi Madridissa. Puolan hallitus rekisteröi Solidaarisuudelle säännöt.
Rauhantahtoaan kehunut Neuvostoliitto miehitti Afganistanin, vaikka Tsekkoslovakian miehityksen muisto eli vielä mielissä. Kylmän sodan hyytävät laineet löivät korkealle, samalla korvaan kantautuivat jo totalitarismin lopun valitusvirret. Jälkimoderni aikakausi käänsi lehteä estetiikan suuntaan. Mutta kukapa olisi uskonut, että edessä häämötti vanhan eurooppalaisen kulttuurin ja kristillisen uskon renessanssi. Sähköposti ja käännykkä uinuivat vielä niin syvällä sähköihon uumenissa, että jokamiehen puheenaiheeksi ne kelpasivat vasta vuosia myöhemmin.
Elettiin vuotta 1980. Minut oli valittu Kallion kappalaisen virasta kirkkoherraksi Loviisaan.
Maalaisliittolaiset olivat jo 1937 vannoneet, että presidentti voi tulla vain Kalliosta. Kannuksesta ei silloin ollut puhettakaan. Mutta 1980 loviisalaiset näkivät ennakoivasti sen ihmeen, että Kalliosta voi tulla myös kirkkoherra. Helmikuun ensimmäisenä 1980 karistin Kallion pölyt kintereiltäni, joten juuri nyt on ”20-vuotistaiteilijajuhlien” aika . Kovien pakkasten aikaan tulin tähän maakuntaan, tosin pölyä nostattivat enemmän uudet aatokset kuin paukkuvat pakkaset.
Uusimaa-lehden päätoimittajaksi noussut – nyt jo autuaasti edesmennyt – yliopistomies Rauno Velling huomasi kohta, että Loviisaakin pitäisi kuunnella. Hän pyysi Loviisan ”uutta” pappia riisumaan liperit kaulasta ja kirjoittamaan Uusimaahan maantasaisia juttuja. Kolumnini ninmeksi pantiin Liperit kaulasta. Velling näet pyysi punnitsemaan maailmanmenoa ilman papillista paatosta. Näin jälkeenpäin ajatellen Velling osui ajan hermoon, ei varmasti ollut erehdys etsiä näkökulmaa maailmanmenoon Loviisan suunnasta.
Ydinvoima oli tuonut Loviisaan suomalaista ajatuuksenjuoksua ja kirjavaa kokemusta maan kaikista ääristä. Loviisassa virinnyt yhteiskunnallinen keskustelu sai Helsingin Sanomissa pian nimen Loviisa-ilmiö. Loviisan katsottiin ennakoivan koko suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Loviisaan nousi tulloin monenlaista kanalaisliikettä. Arvokas Seurahuone ja muu rakennettu ympäristö mukulakivikatuineen halutiin pelastaa. Syntyi teatteria, kultuuri- ja ynmpäristöliikettä ynnä rauhanfoorumia, liikettä jokalähtöön. Kynttiläkulkueita, seminaareja, kulttuurin, tieteen, taiteen, politiikan ja uskontojen edustajia. Loviisa eli ja keskusteli, maakunta sai sähköä ihonsa alle.
Kun nyt vuonna 2000 punnitsen maailmanmenoa, en voi olla katselematta globaalia maailmaa erillään tästä itäsuusmaalaisesta näkökulmasta. Loviisa-ilmiö on saanut seurakseen lukemattomia uusia virtauksia joista kukaan ei heti ota heti selvää. Maailman sähköihon alla muhii nyt uusi pommi, jonka seuraukset vasta aavistamme. Mutta mitä ilmoille kohta räjähtää, se tulee olemaan meille jokaiselle yllätys,
Veli-Matti Hynninen