Papin puntari 100200
Suomessa arvostetaan rehellisyyttä ja nöyryyttä. Viestintätutkija Erkki Karvonen tulkitsi, että Tarja Halosen presidenttitien pohja valettiin juuri näillä peruskivillä. Uusi presidentti ei ole vain olevinaan rehellinen ja nöyrä vaan hän on rehellinen ja nöyrä. Hän on sitä mitä me suomalaiset toivoisimme myös itse osaavamme olla.
Esko Aho on varmasti retoriikassa Halosta parempi, puhujana suorastaan loistava, tilanteet lähes täydellisesti hallitseva, mutta Halonen keräsi aitoudellaan kansalta kannatuksen. Kansa valitsi sen, joka enemmän muistuttaa sen omia ihanteita. Siinäkö selitys sille, miksi tavanomainen usein päihittää erinomaisen? Näin siis tulkitsee imagotutkija ehdokkaiden persoonallisuuksia. Kokonaan oman lukunsa muodostavat ehdokkaiden poliittiset taustat ja arvomaailmat, joilla tietenkin oli monien valintaan ratkaiseva vaikutus.
Tunnettu virolainen kirjailija Jaan Kross sai 80-vuotislahjaksi suurikokoisen kuvan, jossa hän Loviisan rauhanfoorumissa myhäilee ulkoministeri Tarja Halosen pöytäseurana. Uusi presidenttimme jakoi 1996 Loviisan kolmannen rauhanpalkinnon Jaan Krossille. Kaksi ajankohtaista nimeä samoissa kehyksissä. Jaan Kross on valanut suomalaisugrilaisen kulttuurikeskustelun pohjaa ahkerasti kirjoittamalla ja keskustelemalla. Niin nytkin. Tuglas-seuran järjestämässä syntymäpäiväjuhlassa Kross antoi vauhtia Suomen ja Viron yhdistymisajatukselle. Silta Suomen ja Viron välillä vahvistuu vahvistumistaan, mutta olla nyt yhtä kansaa, miten se voisi toteutua?
Jaan Kross muisteli jo Berliinin olympialaisten aikoihin (1936) pojanhujoppina haaveilleensa sillasta Viron ja Suomen välille. Tunneli olisi ollut siltaakin parempi, mutta siihen ei näiden rohkeiden nuorukaisten mielikuvitus vielä sen ajan tekniikalla yltänyt. Mutta siltaakaan ei saatu. Ajatus ”varisi vähitellen pois ja pyyhittiin olemattomiin siksi että meistä tuli aikuisia”. Unelma yhteen kasvamisesta ei kuitenkaan ole haihtunut. Sen Jaan Kross juhlavierailleen kauniisti todisti.
Jaan Kross tuntee siltahankkeen historian. Jo vuonna 1918 oli Viron riigivanem Konstantin Päts lähettänyt kirjeen Suomen presidentti P.E. Svinhufvudille, ja vielä toisen kirjeen 1940 lähettiläs Hynnisen kautta Suomen hallitukselle, jossa hän suositteli virolaissuomalaista yhteisvaltiota. Yhdistymisajatus ei siis ole mitenkään nuori, mutta Krossin mielestä se on yhä ajankohtainen.
Viron on sulauduttava suurempiin rakenteisiin. Tätä hän perusteli sillä, että ”nykyistä suurempia meistä ei voi tulla, koska olemme edelleen päättäneet pikemminkin tuhoutua kansana kuin ryhtyä saamaan lapsia ennenkuin jokaisella on pankkitilillään miljoona tai satatuhatta tai edes kymmenentuhatta kruunua.” Viro ei selviydy yksin, eikä vain talouttaan kohentamalla. Hänen mielestään sillan on johdettava Suomeen, ei Venäjän, Saksan, Ruotsin tai Puolankaan suuntaan.
Mutta ei liittoutuminenkaan yksin pelasta. Kansan itsensä on ryhdistäydyttävä, selvittävä, nostettava päänsä pystyyn. Itsestä – ei kohtalosta tai toisista – kaikki kuitenkin aina eniten riippuu.
Kirjailijan tarkka silmä ja terävä kynä panee kantamaan huolta kansan hyvinvoinnista vielä sitäkin huolellisemmin kuin presidentti Halosen peräänkuuluttamat hyvinvointivaltion ajajat. Jos kansa juuttuu henkisille matalikoille, se tuhoutuu vaikka olisi kuinka hyvässä seurassa tahansa. Kross vaati kysymään miltä me suomalaiset ja virolaiset näytämme kolmen tai neljänsadan vuoden kuluttua?
Jaan Kross ihmettelee asuuko Suomessa silloin helppohintaisempi, latistuneempi, vetelöityneempi (kuten myöhemmät sukupolvet mielestämme aina ovat) kansa joka onneksi kuitenkin vielä on itsensä näköistä? Krossin testamentti meille suomalaisille ja virolaisille sisältää puritaanisen itsepuhdistumisen vaatimuksen. Etteivät kansamme vain muuttuisi sellaisiksi, ”joksi nykyään olemme niin vauhdilla kehittymässä: ulospäin liehakoiviksi, keskenään toraileviksi (ja liehakoiviksi ja toraileviksi tietenkin virheitä vilisevällä englannilla) – ihanteettomien keinottelijoiden laumaksi.”
Jaan Krossin kirjallinen skaala yltää sarkastisesta huumorista viiltävimpään tragiikkaan. Ajatus sillasta nostattaa pinnalle unelmat. Toivoa on niin kauan kuin jaksamme unelmoida.
Veli-Matti Hynninen