Puntari 10.3.2000
En taida päästä virolaisista kirjailijoista helpolla eroon, en sitten millään. Viime viikkoina on ensin pitänyt märehtiä heistä tunnetuimman; Jaan Krossin ajatuksia. Toinenkin virolainen ajattelija on etunimeltään Jaan, jonka ajatuksia en voi ohittaa. Tämä toinen on Jaan Kaplinski.
Jaan Kaplinski on ajanhengen arvioija. Hän antoi tälle jälkimodernin ajan jälkeiselle ajalle ensin nimen ahdistelun aika. Kaikki näet meitä ahdistelevat, tarjoavat omia totuuksiaan ja pitävät meitä kohteenaan. Vähän myöhemmin Kaplinski kutsui päättynyttä vuosisataamme estetiikan ajaksi, jossa arvot ovat vaihtuneet ja kauneudelle on annettu uusi arvosisältö.
Näiden arviointien jälkeen en enää lainkaan yllättynyt, kun Kaplinski otti puheeksi typeryyden salat.Typeryys seuraa meitä kehdosta hautaan, sillä synnymme – ja usein kuolemmekin – tyhminä kuin saapas. Hän ihmettelee miksi tyhmyyttä ei ole juuri lainkaan tutkittu? Viisautta tutkitaan, tunteita punnitaan, ajatuksia eritellään ja seksuaalisuuttakin mitataan millimetrin tarkkuudella, mutta jostakin syystä tyhmyydestä ei haluta puhua.
Tunnemeko loppujen lopuksi itsemme niin tyhmiksi, ettemme halua ottaa sitä puheenaiheeksi? Tuleeko aihe liian lähelle vai tekeekö se muuten liian kipeää? Kaplinski viittaa virolaisen kirurgin Ludvig Puuseppin esimerkkilauseeseen: ”ei ole olemassa rakkautta, on vain rauhastoimintaa.” Tunteiden ja kokemuksen nimeämistä rauhastoiminnaksi Kaplinski pitää tieteen typeryytenä. Jos tiedemies suhtautuu tieteeseen kritiikittömästi ja huumorintajuttomasti hänen väitteensä muuttuvat koomisiksi.
Jokainen tuntee nahoissaan, että rakkaus on jotakin muuta ja paljon enemmän kuin vain jotakin rauhastoimintaa. Surun tai rakkauden vallassa elävä ihminen tuntee luissa ja ytimissä miltä se tuntuu. Myös uskonnolliset tunteet ovat sillä tavalla vahvoja ja syviä salaisuuksia , ettei niitä voi millään termeillä selittää. Selitysyritykset saavat tuntemaan, että selittäjä puhuu jostakin muusta asiasta kuin mistä on kysymys. Tietysti uskovainenkin voi olla viisas tai typerä, kuten Kaplinski väittää, mutta johtuuko se uskosta, se on kokonaan toinen juttu. Jos ilmaisee uskonsa tuputtamalla ja tosikkomaisesti, saa uskonkin helposti näyttämään epäaidolta ja epäuskottavalta.
Jos yliarvioi omia uskontotuuksiaan ja uskoo vain itse olevansa oikeassa, tahtomattaan herättää väitteen, että muut ovat väärässä. Toisen vähätteleminen johtaa miltei poikkeuksetta halveksuntaan ja vihamielisyyteen. Jos oma teologia ja jumalausko panee epäilemään toisia ja vähättelemään toisten löytämiä totuuksia, on ehkä aika miettiä uudestaan oman uskonsa laatua.
Siitä miten viisaskin voi mennä vipuun ja viisaankin aivoissa voi olla typerä kolkka, kertoo Kaplinskin esimerkki Martin Heideggeristä. Heideggerin uskottiin filosofiallaan nostattavan uusia tuulia kulttuurin taivaalle. Hänen luultiin kykeveän avaamaan uusia näköaloja maailman toivolle. Häntä pidettiin oivaltajana jolta Karl Jaspersit, Hannah Arendit ynnä muut 1920-luvun lupaavat filosofit ammensivat innoitusta. Ja vaikka hänen opettajansa Edmund Husserlkin varoitti häntä ankarasti sotkeutumasta natsisaksan hullutuksiin, Heideggerin lankeemusta suureen tyhmyyteen ei mikään estänyt. Hänestä tuli natsien valtapolitiikan ihailija ja uhri, jonka valta tyystin sokaisi.
Kukaan ei voinut epäillä Heideggerin älyä ja lukeneisuutta. Hän oli varmasti viisas ihminen, jonka vain tyhmyys langetti suureen erehdykseen. Viisaasta filosofista tuli typerys, jolle kaikki variksetkin nauravat. Jaan Kaplinski vihjaa, ettei viisaus ole typeryyden vastakohta. Viisas on se, joka punnitsee ajatuksena ja osaa tarpeen tullen myös nauraa – itselleenkin. Viisas nöyrtyy muuttamaan kantojaan, kääntämään takkiaan. Viisas oppii virheistään ja ottaa opikseen. Viisas on siis se, jolla sydän on paikallaan.
Veli-Matti Hynninen