Papin puntari 15.3.2000
Lehden toimittaja teki minulle hauskan kysymyksen: Milloin viimeksi olet oivaltanut jonkin täysin uuden asian! Mikä se oli?
Piti ihan miettiä, että mitä se oivaltaminen olemukseltaan on? Tuleeko oivallus yllättäen? Vai onko sen hyväksi nähtävä vaivaa, ponnisteltava, valmistettava sen tulolle tietä? Mietin mikä erottaa oivalluksen intuitiosta tai inspiraatiosta? Joskus näitä kolmea on pidetty sisaruksina, miltei samaa tarkoittavina, mutta onhan niillä eroa.
Oivaltaminenhan on pulman tai muun sellaisen äkillistä selkenemistä. Inspiraatio puolestaan tarkoittaa jännitteen (tension) kohenemista ja luovuuden puhkeamista tai hyvän työvireen löytämistä. Intuitio taas merkitsee sisäistä näkemyksellisyyttä, sitä että käsittää asian välittömästi ilman sen kummempia kommervenkkeja. Asia vain poksahtaa tajuntaan ilman sanoja, ilman suurta pinnistystä.
No, mitä olen oivaltanut? Yritin miettiä. Vastasin että vuosituhatluvun taitteessa jälleen havaitsen miten tärkeää on astua tulevaisuuteen selkä edellä. Kaikki nykyinenhän on sidoksissa menneisyyteensä ja liikkuu takaperin tulevaisuuteen. Ainut tapa ennustaa tulevaisuutta on siis luoda sitä itse ja samalla – katsella taakseen.
Mieliajattelijoihini kuuluva ranskalainen Jean Baudrillard kirjoitti vuonna 1985 ettei vuotta 2000 tule. Tuo monimielinen lause ei uskoakseni tarkoittanut sitä etteikö vuosi 2000 koittaisi vaan sitä, että ihmisten ylikuumenneet lataukset milleniumista eivät toteudu. Ja niinhän kävi. Koko vuosituhatluvun huuma haihtui jo ennen vuodenvaihdetta, eikä vuosi 2000 tuonutkaan mitään merkillistä. Presidentinvaalitkaan eivät kyllin kohauttaneet eikä sekään tuore tieto, että Esko Aho pakenee tappiotaan Amerikkaan vierailevaksi luennoitsijaksi Harvardin yliopistoon.
Oivalsin, että vuoden 2000 tulo jäi sen kuumemmin ja kummemmin juhlimatta siksi, että ihmiset aavistivat nyt alkavan jotakin hyvin suurta, hallitsematonta muutosta, pelottavaakin tulevaisuuden avautumista. Kun vuodenvaihde ohitettiin niinkuin mikä tahansa uusivuosi, niin saatiin syntymään se harhakuva ettei tässä nyt mitään niin suurta ole tulossakaan.
Baudrillard kirjoitti vuonna 1995 kirjan Lopun illuusio. Hän ruotii päättyvää vuosisataamme ja ehdottaa, että 1990-luvun yli pitäisi kiireesti vetää viiva ja sen yli olisi ollut parasta hypätä kokonaan. Baudrillard aavisti saman minkä moni muukin vähän myöhemmin oivalsi; loputtomat museaaliset lavastukset, joilla vuodenvaihdetta yritettiin juhlistaa, uuvuttivatkin ihmiset perin juurin jo ennen aikojaan.
Vielä yhden asian Baudrillard opettaa napakasti. Hän puhuu vuosituhatluvun hystereesistä. Hysteerisistä ei pidä sotkea hysteriaan, se on aivan eri juttu. Hystereesis on fysiikan termi ja tarkoittaa fysikaalisen kappaleen jonkin ominaisuuden riippuvuutta kappaleen aikaisemmista vaiheista. Siis elämää ei voi ymmärtää, jos ei suostu katsomaan menneisyyteen. Elämän oma laki nojaa siihen tosiasiaan, että kaikki järjestelmät ovat sidoksissa välittömään menneisyyteensä, ne liikkuvat takaperin tulevaisuuteen. Huomaatteko, että tämä Niklas Luhmanin (1991) nimiin kirjattu oivallus oli täsmälleen sama, minkä esitin lehden toimittajalle vastaukseksi.
Entä miksi kirkko on mielestäsi olemassa? Tämä oli toimittajan toinen kysymys. Tähän vastasin raamatunlauseella ”Rakkaani, myös me olemme Jumalan lapsia eikä vielä ole käynyt ilmi mitä meistä tulee. (1.Joh. 3:2). Minun kirkkoni yllättää avoimuudellaan. Se on matkalla tuntemattomaan. Se luo uutta. Se ottaa lämpöisesti syliinsä. Se on Jumalan kokemista. Se ei teoretisoi, eikä vain hallinnoi vaan jakaa rakkautta ja anteeksiantamusta käytännöllisesti. Minun kirkkoni arvostaa ihmistä, elinympäristöä, luomakuntaa, se puolustaa heikkoa ja armahtaa langennutta. Minun kirkkoni on kiinnostunut kaikesta mitä tapahtuu elämässä. Tehtäväni tämän kirkon pappina on vapauttaa ihmiset heidän iloonsa.
Veli-Matti Hynninen