Papin puntari 30.3.2000
Miltä tuntuisi seisoa asemalaiturilla kapsäkkiensä kanssa matkalippu taskussa oikeaan aikaan, mutta junaa vain ei kuulu? Tai sitten kun juna vihdoin tulee, se pyyhkäisee ohi edes hiljentämättä. Näin viisaasti ja lämpimästi myötäelävä kollegani ihmetteli minulle pari päivää sitten tätä elämän kulkua. Ihmisenä oleminen on matkalla olemista, liikettä, jonnekin kulkemista. Jos tuntee ettei junaa tule tai sen kyytiin ei pääse, elämälle luontainen liike uhkaa muuttua turhautuneisuudeksi. Mutta entäpä jos se mikä tuntuu turhauttavalta, kääntyykin elämän voimaksi? Että elämä paljastaakin oikeat kasvonsa yllättävästi ja aivan toisin kuin toivoisimme. Usein tuntuu siltä, että elämän syvin voima nousee hyvin syvältä, traagisuuden ja traumaattisuuden kraattereista. Ainainen myötätuuli olisikin pahinta elämässä, eikä kuljettaisi sitä ainakaan oikeaan suuntaan.
Kävimme Helsingin Alppilan kirkolla Enonkosken luostariyhteisön tilaisuudessa mielenkiintoisen keskustelun elämästä. Kirjailija Anna-Maija Raittila kertoi meille luostariyhteisön vastuunkantajille viimeisimmästä kääntämästään kirjasta. Myös siinä elämä näyttäytyy päinvastaisuuden valossa. Kirjailija yllytti luopumaan ajanmukaisuudesta, trendikkyydestä. Vastatuuleen kulkeminen on raskasta, mutta palkitseva raikasta ja – aina yllättävää.
Olisi päästävä eroon näyttöjen antamisesta. Suosion tavoittelusta olisi astuttava avoimeen oman avuttomuutensa näyttämiseen. Papinkin olisi rohjettava osaamisensa sijasta näyttää oma haavoittuvuutensa. Välimatkan ottamisen sijasta papin tulisi uskaltaa elää seurakuntalaisilleen avoimen suojattomana. Ei pidä tavoitella valtaa, se on vain rakkauden korvike. Vallanottamisen sijasta tulisi suostua vallattomuuteen, johtajasta johdettavaksi. Meidän olisi kuljettava sitä tietä, jossa moralisteista kasvaa mystikkoja. Hylätään siis valta ja valitaan rakkaus. Papinkin tulisi olla näyttämättä mitään muuta kuin oma suojaton itsensä, paljautensa. Sillä ei paimenvirka ole individualistista sankaruutta vaan yhteisöllisyyteen ja solidaarisuuden sitoutumista. Kärsivä, minua tavalla tai toisella tarvitseva ihminen on elämäni silmäterä.
Eräs keskustelija ihmetteli sitä miksi luterilaisessa kirkossamme puhutaan niin vähän rakkaudesta. Pelottaako meitä puhua rakkaudesta siksi, että meiltä liiaksi puuttuu sitä? Ihmettelijä oli kokenut katolisessa sisarkirkossamme enemmän aitoa rakkaudentunnetta. Ei rakkautta voi vaatia, eikäsiihen voi pakottaa. Eikö se pikemminkin ole seurausta siitä, että uskallamme olla läheisiä ja haavoittuvia toisillemme. Rakkauden ja kiintymyksen tunne nousee siitä, että tunnemme tulleemme hyväksytyiksi. Että meistä välitetään ja että meidät otetaan vakavasti. Paimenvirka jos mikä antaa aiheen antautua rakkaudelle, aitoihin vuorovaikutuksiin, jossa toinen ihminen tulee lähelle. Jumala on rakkaus. Eikä se ole vain sana vaan arkikäytäntö. Se on sitä, että osoitan toiselle miten tärkeä hän minulle on.
Tuleva neljäs paastosunnuntai yllyttää meitä kaikenkattavan rakkauden ja suosiollisuuden osoittamiseen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Päivä tunnetaan myös puolipaastosunnuntaina, ollaanhan nyt paaston puolivälissä. Tai se on leipäsunnuntai, josta muistuttaa päivän tunnuskuvana oleva leipäkori selässään uiskenteleva kala. Ilonsunnuntai (laetare) muistuttaa iloitsemisen tärkeydestä: hyväntuulisuuden tuottaminen toiselle kuuluu paastoon. Päivä tunnetan myös virkistyssunnuntaina, paaston puolivälissä saa hetken myös herkutella. Siihen viittaa myös päivän nimi ”äidin luona käymisen sunnuntai” (Motherin Sunday).
Sympaattisin neljännen paastosunnuntain nimistä on kuitenkin ruususunnuntai. Nimi johtuu vanhasta tavasta ojentaa suosion merkkinä toiselle keltainen ruusu. Siksi alttarille usein neljäntenä paastosunnuntaina kannetaan ”kultaisia” ruusuja muistuttamaan Jumalan suosiollisuudesta meitä ihmisiä kohtaan. Ruusu on kuninkaallinen kukka, mikä tietää virkistystä, anteliaisuutta ja vaiteliaisuutta. Se mitä lausutaan ”sub rosa” eli ruusun alla, on luottamuksellista ja pysyy salaisuutena. Niinkuin ruusu on aina ruusu (a rose is a rose) niin on elämäkin aina salaisuus. Se avautuu meille yllättävän vähän, mutta sen parasta puolta kaivataan aina. Sen tunnemme nimellä rakkaus.
Veli-Matti Hynninen.