Papin puntari 2000-04-20
Silmä näkee enemmän kuin sydän tietää. Maailma ei ole sitä, miltä se näyttää. Nouse ja juo autuuttasi, sillä kaikki sinusssa on pyhää. Kerro minulle mikä on ilo ja missä puutarhassa ilot asuvat. Miten on mahdollista, että yksi ilo voi imeä itseensä toisen ilon. Kuitenkin suurin ilo on rakkaus. Pahinta ihmiselle olisi tulla sidotuksia kahleilla sellaiseen mitä ei rakasta. Millä aistilla kananpoika välttää ahneen haukan?
Nämä lauseet raapustin muistiin filosofi Petri Pietiläisen luennolla William Blakesta. William Blakessa (1757-1827) ei ollut mitään yksiselitteistä. Hän oli teologi ja näkijä. Mutta ennenmuuta hän oli oman aikansa hylkäämä profeetta, taiteilija ja runoilija. Epäsovinnaisuudessaan ja vallankumouksellisuudessaan hän muistutti suurta esikuvaansa Jeesusta. Libertiinisyydessään hänet nähtiin punaisena kuin ruusuinen aamu. Häntä pidettiin vaarallisena anarkistina, koska hän ajoi spontaania välittömyyttä. Ajattelijana hän oivalsi miten ihminen pysyy salaisuutena itselleen, miten ihmisen ajatukset ovat alusta lähtien olleet ihmiselle itselleen kätkettyjä.
William Blakea voi ihmetellä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Blake koskettaa mytologiallaan, jossa pahuus saa paradoksaalisen roolin. Vai miten pitäisi ymmärtää, että aktiivinen paha on parempi kuin passiivinen hyvä? Blake tutustuttaa ihmettelijänsä parinsadan vuoden takaiseen brittiläiseen maailmaan. Hänen vaikutuksensa jatkuu yhä aikamme korkea- ja populaarikulttuurissa. William Blake edustaa hämmästyttävää ajankohtaisuutta kahdensadan vuoden takaa.
En kylläkään Blaken ansiosta, mutta kuitenkin, nyt on vuoroni ollut ponnistaa brittiläiseen maailmaan Irlannin saarelle. Lumoava Irlanti on kiihdyttänyt lukemmatomat kirjalijat ja taiteilijat luomisvimmaansa. Irlanti muistuttaa William Blakea monessa, sen totuus ei suinkaan ole yksi eikä jakamaton. Se houkuttelee loputtomiin tulkintoihin, sen sateenkaarikin on täynä vivahteita. Irlantia on yritetty selittää sillä mitä se ei ole, sillä harva kykenee ymmärtämään sen olemusta. Kelttiläinen melankolia tulee niin lähelle suomalaista alakuloa, että väliin niin sulavan sosiaaliset irlantilaiset tuntuvat meistä miltei sukulaisilta. Ihmisten ystävällinen seurallisuus lähenee jopa savolaista sutjakuutta siinä määrin, että moni voi Irlannissa hetkeksi unohtaa suomalaisuutensa ja hämmästyä miten hyvin kangertelevalla englannillakin voi tulla ymmärretyksi.
Irlanti ei enää ole köyhien ihmisten, tarinoiden eikä tarujen saari. Muun Britannian imusssa Irlannista tuli jo 1973 EU:n jäsen. Aluepolitiikan kautta se on nostattanut itsensä nopeaan taloudelliseen nousuun. Irlanti on EU:n saajamaiden kärkeä, jonka bruttokansantuotteesta neljä prosenttia lasketaan olevan muiden eurooppalaisten ansiota. EU:n tukianomousten laadinnassa irlantilaisten tiedetään olevan mestareita.
W.B. Yeats näki jo vuosisadan alussa runossaan September 1913, että ”romanttinen Irlanti on kuollut ja kuopattu, laskettu samaan hautaan O`Learyn kanssa.” Irlannin lumoavaa romantiikkaa kuvaavat kuitenkin yhä monet kirjalijat Heinrich Böllistä Jyrki Vainoseen.
Pohjois-Irlannin rauhanneuvotteluissa ansioitunut suomalainen valtiomies Harri Holkeri ihmettelee miten kuohuvan Irlannin hyökyjen keskelläkin tavalliset ihmiset jaksavat sitoutua rauhaan ja rikastuttaa itseään monisärmäisellä kulttuurilla. Harri Holkeri ei sano missään muualla kojhdanneensa niin lukuisia vierivieressä olevia kirkkorakennuksia kuin Belfastissa. Vaikka katoliset, anglikaanit ja presbyteerit kiistelevät katkerasti keskenään, levottomuuksien syyt nousevat uskonta enemmän historiasta ja taloudesta.
Saksalainen Heinrich Böll oivalsi juuri Irlannissa kiireettömyyden voiman. Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi, vetoaa Böll. Jos kadotamme kiireettömyytemme, syy ei ole ajan puutteessa vaan meissä itsessäämme. Kirjallisuutemme kärkeen kuluva Jyrki Vainonen ihailee irlantilaisten rentoa kiireettömyyttä. Vihreällä sateen ja satujen saarella myös luonto ja kulttuuri sulavat nautittavaksi ykseydeksi.
Ei siis ihme, että William Blakessa ja Irlannissa on meille jotakin hyvin tuttua ja lumoavaa.
Veli-Matti Hynninen
2000-04-20
Välittömän riemun vihreä valtakunta
Silmä näkee enemmän kuin sydän tietää. Maailma ei ole sitä, miltä se näyttää. Nouse ja juo autuuttasi, sillä kaikki sinusssa on pyhää. Kerro minulle mikä on ilo ja missä puutarhassa ilot asuvat. Miten on mahdollista, että yksi ilo voi imeä itseensä toisen ilon. Kuitenkin suurin ilo on rakkaus. Pahinta ihmiselle olisi tulla sidotuksia kahleilla sellaiseen mitä ei rakasta. Millä aistilla kananpoika välttää ahneen haukan?
Nämä lauseet raapustin muistiin filosofi Petri Pietiläisen luennolla William Blakesta. William Blakessa (1757-1827) ei ollut mitään yksiselitteistä. Hän oli teologi ja näkijä. Mutta ennenmuuta hän oli oman aikansa hylkäämä profeetta, taiteilija ja runoilija. Epäsovinnaisuudessaan ja vallankumouksellisuudessaan hän muistutti suurta esikuvaansa Jeesusta. Libertiinisyydessään hänet nähtiin punaisena kuin ruusuinen aamu. Häntä pidettiin vaarallisena anarkistina, koska hän ajoi spontaania välittömyyttä. Ajattelijana hän oivalsi miten ihminen pysyy salaisuutena itselleen, miten ihmisen ajatukset ovat alusta lähtien olleet ihmiselle itselleen kätkettyjä.
William Blakea voi ihmetellä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Blake koskettaa mytologiallaan, jossa pahuus saa paradoksaalisen roolin. Vai miten pitäisi ymmärtää, että aktiivinen paha on parempi kuin passiivinen hyvä? Blake tutustuttaa ihmettelijänsä parinsadan vuoden takaiseen brittiläiseen maailmaan. Hänen vaikutuksensa jatkuu yhä aikamme korkea- ja populaarikulttuurissa. William Blake edustaa hämmästyttävää ajankohtaisuutta kahdensadan vuoden takaa.
En kylläkään Blaken ansiosta, mutta kuitenkin, nyt on vuoroni ollut ponnistaa brittiläiseen maailmaan Irlannin saarelle. Lumoava Irlanti on kiihdyttänyt lukemmatomat kirjalijat ja taiteilijat luomisvimmaansa. Irlanti muistuttaa William Blakea monessa, sen totuus ei suinkaan ole yksi eikä jakamaton. Se houkuttelee loputtomiin tulkintoihin, sen sateenkaarikin on täynä vivahteita. Irlantia on yritetty selittää sillä mitä se ei ole, sillä harva kykenee ymmärtämään sen olemusta. Kelttiläinen melankolia tulee niin lähelle suomalaista alakuloa, että väliin niin sulavan sosiaaliset irlantilaiset tuntuvat meistä miltei sukulaisilta. Ihmisten ystävällinen seurallisuus lähenee jopa savolaista sutjakuutta siinä määrin, että moni voi Irlannissa hetkeksi unohtaa suomalaisuutensa ja hämmästyä miten hyvin kangertelevalla englannillakin voi tulla ymmärretyksi.
Irlanti ei enää ole köyhien ihmisten, tarinoiden eikä tarujen saari. Muun Britannian imusssa Irlannista tuli jo 1973 EU:n jäsen. Aluepolitiikan kautta se on nostattanut itsensä nopeaan taloudelliseen nousuun. Irlanti on EU:n saajamaiden kärkeä, jonka bruttokansantuotteesta neljä prosenttia lasketaan olevan muiden eurooppalaisten ansiota. EU:n tukianomousten laadinnassa irlantilaisten tiedetään olevan mestareita.
W.B. Yeats näki jo vuosisadan alussa runossaan September 1913, että ”romanttinen Irlanti on kuollut ja kuopattu, laskettu samaan hautaan O`Learyn kanssa.” Irlannin lumoavaa romantiikkaa kuvaavat kuitenkin yhä monet kirjalijat Heinrich Böllistä Jyrki Vainoseen.
Pohjois-Irlannin rauhanneuvotteluissa ansioitunut suomalainen valtiomies Harri Holkeri ihmettelee miten kuohuvan Irlannin hyökyjen keskelläkin tavalliset ihmiset jaksavat sitoutua rauhaan ja rikastuttaa itseään monisärmäisellä kulttuurilla. Harri Holkeri ei sano missään muualla kojhdanneensa niin lukuisia vierivieressä olevia kirkkorakennuksia kuin Belfastissa. Vaikka katoliset, anglikaanit ja presbyteerit kiistelevät katkerasti keskenään, levottomuuksien syyt nousevat uskonta enemmän historiasta ja taloudesta.
Saksalainen Heinrich Böll oivalsi juuri Irlannissa kiireettömyyden voiman. Kun Jumala loi ajan, hän teki sitä tarpeeksi, vetoaa Böll. Jos kadotamme kiireettömyytemme, syy ei ole ajan puutteessa vaan meissä itsessäämme. Kirjallisuutemme kärkeen kuluva Jyrki Vainonen ihailee irlantilaisten rentoa kiireettömyyttä. Vihreällä sateen ja satujen saarella myös luonto ja kulttuuri sulavat nautittavaksi ykseydeksi.
Ei siis ihme, että William Blakessa ja Irlannissa on meille jotakin hyvin tuttua ja lumoavaa.
Veli-Matti Hynninen