Papin puntari 25.5.2000
Otin käteeni merkillisen kirjan. Miten niin kirja voi olla erikoinen, pitelenhän niitä päivittäin kädessäni, enkö jo muka olisi niihin jos mihin tottunut. Mutta tämä liikemiesten lähetysliiton kustantama juhlakirja on erilainen. Se poikkeaa muista. Muodoltaan se on ohut, korkea ja kapea. Ja sisällöltään se on aivan poikkeava, täynnä mietteitä, pohdintaa, esseitä. Sen kirjoittajista moni on minulle henkilökohtaisesti tuttu. Yksi kirjoittajista on juuri kuollut, siksikö hänen ajatuksensa tuntuvat nyt niin eläviltä. Kirjan esipuheessa sanotaan, ettei se pyrikään kertomaan mitään itse juhlijasta eli 80 vuotta sitten perustetusta lähetysliitosta. Juhlakirja on kirjoitettu luotaamaan sielun syvyyttä ja ajatuksen painavuutta, pureutumaan ihmisen mieleen ja henkeen talouselämää tai muutakaan elämän arkista puolta unohtamatta.
Tätä merkillistä kirjaa siivittävät antiikin hyveet: viisaus, urhoollisuus, kohtuus ja oikeamielisyys. Ja kirjoitusten toisessa päässä häämöttävät keskiajan seitsemän kuolemansyntiä: ylpeys, ahneus, irstaus, kateus, juoppous, viha ja hengellinen laiskuus. Johdantosivulleen kirjan toimittaja on valinnut Raamatun sananlaskun: Kultaomenoita hopeamaljassa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat.
Kuten jo arvaat, tämä kirja teki minuun vaikutuksen. Se seuraa mukana laukussani. Luen sitä napostellen, palasen kerrallaan sieltä täältä. Näin se on kuulemma tarkoitettukin luettavaksi, ei ahmittavaksi vaan hitaasti, suorastaan aristokraattisesti maisteltavaksi.
Kirjailija Torsti Lehtinen muistuttaa tässä elämän syvimpien salaisuuksien todellisuudesta. Ne eivät hevillä avaudu. Pitää olla rohkeutta astua totunnaisuuksien ulkopuolelle. Syvimmistä asioista ei voi puhua tavanomaisesti, ne voidaan kohdata vain uskonnon, runouden tai taiteen kielellä. Tämän voi todeta vaikka Valkon kirkolle pystytetyssä kuvataidenäyttelyssä. Kun sanat loppuvat, taide tulee avuksi. Syntymä, kuolema, rakkaus, kärsimys ja koko elämän tarkoitus jäävät läpi elämän mysteereiksi, salaisuuksiksi. Ihminen on itselleenkin salaisuus. Ja kuitenkin – kuten Oscar Wilde sanoo – usein syvällisintä on sittenkin pinta. Siksikö vain koskettelemalla, hyväilemällä, tulemalla ”pinnalle” vasta aavistaa elämästä jotakin.
Elämän ehkä kaikkein kiinnostavin puoli on ladattu sanaan kaipaus. Ihminen on ruumiillistunut ikävä. Aitous paljastuu parhaiten siinä mihin ihminen kaipauksensa kohdistaa. Augustinus jo muistutti, että sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Jos kohdistaa kaipauksensa sellaiseen, minkä voi saavutettuaan menettää, joutuu menetyksen jälkeen aloittamaan kaiken taas alusta. Syvin kaipaus ei täyty sellaisesta minkä voi saavuttaa: siksi syvimmän kaipauksen kohteeksi ei kelpaa mikään muu kuin Jumala. Häntä ihminen ei voi saavuttaa eikä menettää: Jumalaa voi vain kaivata, lähestyä.
Kaipauksen lähisukulainen on intohimo. Jos se katoaa, elämä latistuu, ihminen masentuu. Pahinta olisi, jos muuttuisi penseäksi. Välinpitämättömyys onkin yksi seitsemästä kuoleman synnistä.
Jos ei välitä itsestään, miten voisi välittää toisistakaan. Olisi kuolemansynti luopua kaipauksestaan ja antaa television elää puolestaan, määrittää Torsti Lehtinen. Penseän pikkuporvarillisuuden tehokkaimmat vastamyrkyt ovat rakkaus ja kuolema. Niiden kanssa painiessaan ihminen on omimmillaan, kiinni elämässä. On osattava rakastaa ja uskallettava tuntea myös vihaa, jos haluaa tuntea olevansa elossa.
Elämän ymmärtäminen on lopulta sen ymmärtämistä, että elämää ei voi ymmärtää, elämää voi vain elää. Loviisan Valkossakin aikoinaan vaikuttanut Tauno Matomäki sanoo tässä kirjassa oivaltaneensa lujuusopin välityksellä jotakin elämän olemuksesta. Hän oli opiskeluaikanaan miettinyt opettajansa määritelmää: ” Lujuusoppi on tiede, joka laskee, paljonko Seinen ranta notkahtaa, kun pääsky laskeutuu Eiffel-tornin huippuun.” Matomakäi kertoo oppineensa ettei mikään rakenne kestä pientäkään kuormaa, jollei se jousta.
Kaipauksen, intohimon ja rohkeuden lisäksi tarvitaan siis myös joustoa.
Veli-Matti Hynninen