Kiikarointia tulevaisuuteen rantalaiturilla 2000
Papin puntari 12.7.2000, Veli-Matti Hynninen
Tänä sunnuntaina tulee kuluneeksi viisitoista vuotta kirjailija Heinrich Böllin kuolemasta. En ole halunnut päästä eroon Böllin ajatuksista, en liioin hänen ilmaisutavastaan. Böll ei opeta, mutta häneltä ei voi olla oppimatta. Hänen tuotannostaan löydän hemingwaymäistä niukkuutta mutta samalla mitä purevinta saksalaisen mahtailevuuden kritiikkiä. Bölliä sanotaankin Saksan omaksitunnoksi. Ja että tuota omaatuntoa kovasti tarvitaan, sen osoittaa Helmut Kohlin ja monen eurooppalaisen johtajan parhaillaan pestävä likapyykki.
Myös Suomessa pestään. Professori Juha Siltala nostattaa böllimäisellä pöyhinnällään suomalaisten karvat pystyyn foorumilla kuin foorumilla. Nurmon Herättäjäjuhlilla Siltala suomi meitä sliipattuja suomalaisia harhaisuudesta. Meitä, jotka tukka putkella syöksymme kansainväliseen hyperkilpailuun ja tietoyhteiskunnan illuusioon. Meitä joille menestymisemme Euroopan unionissa tai Nokian osakekurssit New Yorkissa ovat elämän ihaninta antia ja tulevaisuuden toivoa. Vain menestymistä kunnioitetaan.
Siltala varoitti antautumasta tähän harhaan, jossa uskotaan ihmisen hyvyyteen ja täydellistyvyyteen, uskotaan kaikkien ongelmien ratkaistavuuteen, ja siihen että voima on oikeudenmukaista ja sen mukainen jako toteuttaa ainakin luonnonlain, jopa Jumalan tahdon.
Synnistä ei haluta kuulla puhuttavankaan, se olisi vanhanaikaista puhetta. Silmät ummistetaan köyhyydeltä ja kipeydeltä. Ongelmat on lakaistava maton alle, mieli ei saa järkkyä, ahdistunut ei saa olla.
Siltala viittaa Paavo Ruotsalaisen teologiaan. Synti murskaa ihmisen luulopyhyyden. Jos ihminen lakkaa kaipaamasta armoa, hän muuttuu kovaksi. Jos ihminen luulee ratkaisevansa kaiken itse, hän kasvaa yhä enemmän itseriittoiseksi. Ukko-Paavon porukoissa ”nukkekristukset” ja ”puujumalat” saavat kyytiä. Nukke-Kristus tarkoittaa ihmisen harhaluuloa itsestään, että hän menestyjänä ja kenties kunnon uskovaisenakin kyllä pärjää ilman Pelastajaa.
Siltala rohkaisee sanomaan synnin synniksi ja armon armoksi. Vasta kun ihminen vapautuu omatekoisesta joulupuki-Jumalasta, hän kykenee näkemään oman sisäisen todellisuutensa sellaisena kuin se on, toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Näin ihmisen voimavarat vapautuvat todelliseen elämään. Löytyy rohkeutta ja löytyy uutta voimaa. Löytyy myös innostusta ja halua antautua toisillemme. Jokainen ihminen – voidakseen olla täysi ihminen – tarvitsee lunastusta ja pelastusta.
Toivo on kulttuurimme kantava rakenne, muistutti heränneen kansan oma profeetta Jaakko Elenius samoilla juhlilla. Toivon asenne on tyypillistä vain kristityille, se näyttää puuttuvan muilta. Koko länsimaisen elämänasenteen avain on toivo, se että rohkenemme astua luottavaisesti tuntemattomaan aikaan. Olemme uteliaita, mutta emme pelokkaita siksi että edessä on jotakin hyvin hyvää. Tien päässä on tähän astista parempaa. Jo Augustinus kuvasi ihmiskunnan oikeaa olotilaa termillä ”status viatoris”. Se tarkoittaa, että eteenpäin on elävän mieli, on oltava liikkeessä, ei pidä juuttua. Pahaa ja syntiä olisi luulla tulleensa jo perille, kun matka on vielä kesken.
Pari kertaa olemme tiellämme pysähtyneet ja samalla hairahtuneet kuvittelemaan, että totuus on jo löydetty. Nämä kaksi totuutta, tieteellinen maailmankuva ja kommunismi ovat kumpikin jääneet lyhytaiaisiksi paratiiseiksi. Niistä olemme nyt vapaat. Ihmiseen itseensä keskittyvä menestys tai illuusio tietoyhtesikunnan kaikkivoipaisuudesta saattavat olla tänäisiä kompastuskiviämme. Heinrich Böllin, Paavo Ruotsalaisen, Juha Siltalan tai Jaakko Eleniuksen kuuluttamia viittoja pitäisi pystyttää nopeasti maailman joka kulmalle, jottei tie ehtymättömälle elämän lähteelle umpeutuisi.
Veli-Matti Hynninen