Martha & Péter Solymár Csömörissä
Papin puntari 070800 Veli-Matti Hynninen
Kiinalaisen sadun kuningas näki kerran miten härkä vietiin uhrattavaksi. Hänen kävi härkää sääliksi, ja niinpä hän käskikin uhrata härän sijasta lampaan. No, miksi lampaan? Myöhemmin kuningas myönsi, että lammas oli helpompi uhrata siksi, ettei hän ollut sitä nähnyt.
Satu opettaa läsnäolon tärkeyttä. Miten tärkeää onkaan todellinen läsnäolo, se että antaudumme toisillemme. Silmät ja korvat auki, käsi avattuna hellään kosketukseen. Se, että odotettu henkilö tulee paikalle, on aivan eri asia kuin että hän lähettäisi terveisiä tai näyttäytyisi televisiossa. Läsnäolo, kohtaaminen on vaikuttavaa.
Myös kohteeseen liittyvät asiat herättävät tunteita. Caesarin verinen tunika tai syytetyn lapsien tuominen oikeussaliin ovat esimerkkejä siitä, miten myös välillinen läsnäolo voi olla vaikuttavaa. Rakastettuun viittaava esine tai ajatus voi olla miltei pyhä.
Kristilliseen uskonsalaisuuteen kuuluu Jumalan todellinen läsnäolo. Jos joku ihmettelee, missä Jumala viipyy, voin vain neuvoa katsomaan häntä. Tai jos joku pohtii meren väriä ja kysyy onko ulappa sininen, häntäkin voin neuvoa vain katsomaan sitä. Elämää, ei uskonelämääkään ole ilman antautumista elämälle. Jos ei uskalla elää, ei elä.
Kriisi ja roso ovat elämän avaimia. Usein vasta elämän karkea, rosoinen puoli tekee elämästä elämisen arvoisen. Repeämä lisää elämän kosketuspintaa, mutta miksi vasta se puhkaisee elämän kukoistukseensa? Tietysti haavat vihlovat, vastatuuli tuntuu raskaalta. Tunnen tälläkin hetkellä miten moni asia kirvelee, mutta silti: miten köyhää olisi siloiteltu elämä? Miksi elämä aina vaatii annoksen katastrofia? Miksi se niin usein avautuu vasta traagisuutensa muovaamana? Siinäkö hyvän elämän syvä salaisuus?
Kesä on virkistävä vuodenaika. Se tekee hyvää varmasti siksi, että usein on irtonaisempi, rennompi olo kuin talvisaikaan. Aina kun ihminen juuttuu paikoilleen, kun liike lakkaa, alkaa alamäki. Vaihtelun tuoma virkistys on hyvää siksi, että otamme vastaan vaikutteita muualta, itsemme ulkopuolelta. Läsnä on jotakin itseäni suurempaa, parempaa, kokonaisempaa.
Käteeni osui, mutta ehkä ei kuitenkaan sattumalta, kirjailija T. Vaaskiven viimeinen teksti. Mikä tahansa viimeinen koskettaa aina eri tavalla. Viimeinen lausuttu sana, viimeinen katse, viimeinen kädenpuristus, viimeinen kohtaaminen. T. Vaaskiven viimeinen teksti on tallennettu hänen kirjansa esipuheeseen. Kirjan nimi on Kurjet etelään. Hän pohtii siinä jo elokuuhun ja kesän loppumiseen kuuluvaa muuttolintuilmiötä. Niiden ikuisesti ratkaisematon ”vaisto” pakottaa kirjailijan vielä tarttumaan kynään. Miten ne lentävät ja levähtävät, nauttivat välttämättömät marja- ja sammalateriat ja määrätietoisesti jättävät taakseen koko sen osan Eurooppaa, joka on ihmiskunnan johdossa. Miksi ne jättävät meidät? Miksi muuttavat muualle?
Vaaskiven aikalaiset, myös kurjet ovat nähneet toisen maailmansodan. Sotakin muiden kurimusten lailla on ajanut ihmisiä lähemmäksi toisiaan. Siksikö nieluakin niin paljon on kestettävä, jotta oppisimme paremmin sietämään toisiamme? Emmekö muuten ymmärrä elämän mieltä? Emmekö tajua sen tarkoitusta? Kurkien lennossakin voi traagisina aikoina nähdä helppoja aikoja mahtavampaa merkitystä. Ihmeellistä.
Elokuun tuoksu, kesän häipyminen taas kerran muistuttaa miten elämää ei ikinä eletä vain itselle. Kurjetkin ovat osa sitä maata, johon meidän kohtalomme on sidottu.
Menkää, juoskaa, lentäkää kiittämään puolestamme tästä ihanasta, ihmeellisestä kesästä. Tämä kesä on erilainen. Vaikka ehkä ei viimeinen, tämä kuitenkin on kesien kesä. Kesä jatkuu, kesä.
Erään ranskalaisen pikkukaupungin teatterissa yleisö alkoi kerran laulamaan Marseljeesia. Näyttämölle ryntäsi heti määrätietoinen poliisimies ilmoittamaan, että kaikki mitä ei ole mainittu ohjelmassa, on tilaisuudessa kiellettyä. ”Entä te”, kysyi muuan katsojista häneltä, ”onko teidät mainittu ohjelmassa?”
Veli-Matti Hynninen