Jukka-Tapio ja Veli-Matti Hynninen Enonkoskella 2000
Papin puntari.2000-08-17
Kirjailija Leena Krohn nosti asuinpaikkansa Pernajan komeasti hyllylle. Hän ruotii Helsingin Sanomissa pernajalaista päätöksentekotapaa ja vetää rohkeasti rajaa kaupunkielämän puolesta maaseutua vastaan. Nyt ymmärrän kaupunkiin muuton, hän ilakoi.
Krohnin Helsingissä asukkaiden kontrolli on tiukkaa, päätöksenteko demokraattista ja ekologinen tietoisuus huomattavaa. Aktiiviset kaupunginosayhdistykset ja asukkaat vaikuttavat kaupunkisuunnitteluun ja liikenneratkaisuihin. Hänen kaupungissaan elämä kukoistaa.
Entä Krohnin Pernajassa? Ammottavia soramonttuja, jota ei lupauksita huolimatta maisemoida. Ei puhettakaan soranoton hillinnästä. Sorarekat vain rauhassa jyristävät, ympäristölautakunta itse huolehtii sorabisneksen jatkumisesta. Kaiken kukkuraksi rakennuslautakunta kaadattaa koulun pihalta satavuotiaan tammen lahottamasta kunnan kallista omaisuutta. Elämä Pernajassa on kurjaa.
Leena Krohnin teksti kuvaa nasevasti maaseutuunsa pettyneen kaupunkilaisen tuntoja. Kirjallisena tuotteena teksti nokkii suorastaan hauskasti, mutta samalla valitettavan yleistävästi. Jo vuoden maalaisuus pakottaa tämän neljännen polven helsinkiläisenojentamaan surkeita maalaisia.
Leena Krohn osuu monessa oikeaan. Hänen kokemustaan ei ole syytä vähätellä. Jo sananvapaudenkin tähden. Se on vapuksista pyhimpiä. Elinympäristöään koskevissa asioissa jokainen – myös kirjoittaja – on asiantuntija. Krohnin huoli pohjavettä pilaavasta soranotosta on perusteltu. Ikitammen kaatamista pitää aina punnita. Näenkin Krohnin aidosti yllyttävän meitä elinympäristön vaalimiseen. Hän suorastaan polemisoi rakastamaan kotiseutuaan.
Parikymmentä vuotta sitten perustimme Loviisan kulttuuri- ja ympäristöliikkeen. Sen piti kaventaman elinympäristön ja elämäntavan välistä ristiriitaa. Elinympäristöä tulee muokata elämän perusarvoja vastaaviksi. Loviisan rauhanfoorumin ajama Millennium 2000-hanke on myös herättänyt ansaittua keskustelua. Sitä – kuten jokaista taidehanketta – on punnittava herkällä puntarilla kaikessa rauhassa. Keskustelua on käytävä.
Kaikkina aikoina ihminen on halunnut leimata ympäristönsä ja kaunistaa sitä. Yhteinen velvollisuutemme on luoda elinympäristöstämme sillä tavalla merkityksellistä, johon voi saumattomasti samaistua. Ympäristöllä on aina sosiaalinen sielu, olemme osa ympäristöämme.
Se miten sitä hoidamme, kertoo meistä itsestämme. Aivan kuten Leena Krohnkin näyttää ihannoivan helsinkiläisyyttä juuri sen sosiaalisuuden ja yhteisvastuullisuuden tähden.
Kokemukseni pienestä malaiskunnasta, pikkukaupungista ja pääkaupungista ovat Krohnia valoisammat. En ole missään muualla kokenut niin herkkää sosiaalista yhteenkuuluvuutta kuin Enonkoskellani. Tai missä muualla olisin voinut tuntea sellaista huolta elinympäristöstä kuin Loviisassa, jonka puolesta moni kaunniilla tavalla ponnistelee. Ehkä rakas Helsinkini on sittenkin nostattanut hipiälleni ekologisesti kylmimmät väreet, jos paljon paljon lämmintä värinääkin.
Ympäristö ei sanele, eikä määrää, se tarjoaa mahdollisuuksia valintoihin. Fyysinen ympäristö on luotava sellaiseksi, joka vastaa arvojamme, lisää viihtyvyyttää ja parantaa estettistä näkökykyä. Ympäristöpsykologinen silmä on pidettävä kriittisesti sirrillään. Valppaasti reagoimalla suojellemme elinympäristöä, elämää. Ihminen itse on toiminnan käynnistäjä (subjekti), ja vastuun kantaja. Ympäristö on täynnä merkkejä ja vihjeitä, joita on opeteltava lukemaan. Ilkivalta tai vaikkapa tahallinen väärintulkinta ympäristöasioissa kielii tämän lukutaidon puutteesta.
Elinympäristö on siis elämän yksi symboli. Kreikkalainen sana symbolon merkitsikin alun alkaen yhteydenrakentamista, yhteyttä erilleen joutuneiden kesken. Kun vieras lähti talosta, isäntä mursi jonkin esineen ja antoi toisen puolikkaan lähtijälle. Kun lähtijä vuosien kuluttua palasi, hänet otettiin ystävänä vastaan – toinen puolikas oli tallella. Esineestä tuli yhteyden symboli. Sitä kaipaamme.
Veli-Matti Hynninen