Puntari 310800 Veli-Matti Hynninen
Oletteko panneet merkille miten pieni lapsi voi usein olla hurmaavaa. Muutaman vuoden ikäinen lapsi joka tepastelee omalla tavallaan, omaan tahtiinsa vaikuttaa niin kovin charmikkaalta ja hauskalta juuri siksi, että hän osaa olla sitä mitä on. Hän ei teeskentele, hän ei osaa olla tietoinen itsestään vaan hän on luonnostaan sitä mitä on. Tällainen teeskentelemättömyys viehättää meitä ja saa lapsen tuntumaan ihanalta. Kuinka suloinen hän onkaan.
Toisin on meidän aikuisten kanssa. Läheskään aina emme ole sitä mitä haluaisimme olla tai mitä tunnemme olevamme. Aikuinen yrittää usein olla jotakin. Vaikkapa kun joku ottaa meistä valokuvan, huomaamattamme jäykistymme, muutumme muuksi. Poseeraaminen on yhdenlaista epäaitoutta.
Lapsenkaltaisuus kelpaa malliksi. Kastetilaisuudessa luetaan aina niinsanottu lastenevankeliumi, jossa kerrotan miten Jeesus suhtautui lapsiin. Antakaa heidän tulla, Jeesus sanoi. Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. Jeesus siunaa spontaaniuden, avoimuuden, aitouden, kaiken sen mitä lapsi parhaimmillaan edustaa. Myös spontaanin kiukun, kyyneleet ja pettymykset, jotka lapsi ilmaisee aina avoimesti. Jos ihminen on liian tietoinen itsestään, hän menettää viehätysvoimansa.
Olimme katsomassa syksyn avaukseksi Helsingin kaupunginteatterissa Neil Hardwickin poliittista farssia ministerin toilauksista. Näin Urho Kekkosen satavuotisjuhlan kunniaksi voi hyvällä omallatunnolla pitää hauskaa vaikkapa politiikan kustannuksella. Näytelmässä Asko Sarkola esiintyy ministerin avustajana. Vaikka ulkonaisesti avustaja toimii poukkoilevan marionetin lailla, hän on lopulta esimiestään nohevampi. Sarkolan luonnekuva politiikan tekijästä on hersyvä ja todentuntuisen puhutteleva.
Kerran Asko Sarkola opetti meille papeille esiintymisen saloja. Näyttelijä kyllä tietää miten vaikeaa on olla elävällä tavalla spontaani. Miten haastavaa onkaan esillä olon ilo ja vaiva. Vaikka näyttelijä – tai vaikkapa pappi – osaisi kuinka hyvin asiansa, se ei vielä riitä. Sanottava pitää myös osata ilmaista ymmärrettävästi, kuulijan kannalta läheisesti.
Esteettiset lainalaisuudet edellyttävät hienotunteisuutta, sitä että yleisö voi samaistua ilmaisuun. Jos ei kykene täyttämään esteettisiä muotoja, ei palvele yleisöään. Ei pappi voi esiintyä häissä tai hautajaisissa yksityishenkilönä vaan pappina. Makeilevat esiintyjät – niitäkin meidän virkakunnassamme valitettavasti on – eivät vahingoita vain itseään, vaan myös itse asia kärsii.
Ilmaisu syntyy tässä ja nyt. Ei pidä yrittää olla sitä mitä ei ole, ylpeä tai toiset luotaan sulkeva. Jos sulkee itsensä, kuulija ei voi samaistua. Jos ihminen on liian tietoinen itsestään, hän kadottaa viehätysvoimansa. Siksi suodatettu tunne on usein matkalla jo jäähtynyt eikä sytytä ketään.
Sarkola rohkaisee myös sietämään kritiikkiä. Sellainen esiintyjä, joka ei nostata laineita, on tavallisesti mitäänsanomaton. Kritiikkiä ei tarvitse selittää, eikä pidä puolustautua, kaikkein vähiten saisi torjua sitä tekosyillä. Omaa huonotuulisuuttaan ei pidä panna toisten syyksi. Itsestä lopulta kaikki riippuu. Sivistyneen ihmisen ensimmäinen ehto on olla hyvällä tuulella.
Seurasimme mielenkiinnolla Urho Kekkosesta tehtyä kaksituntista televisio-ohjelmaa. Kekkosta niinkuin ei ketään muutakaan voi selittää tyhjiin. Jörn Donner sanoi ohjelamassa rakkaudesta puhuttaessa, että Kekkosen suurin rakkaus oli valta. Päämäärätietoisuus oli myös käyttövoima, tavoitteellisuus voimanlähde. Valta ja rakkaus ovat sisaruksia, valta on olemukseltaan aina eroottista. Siksi valta hurmaannuttaa usein vallattomuutta enemmän. Pekka Hyvärinen, uunituoreen Suomen mies-kirjan tekijä , sanoi ohjelmassa, että Sylvi ja Urho Kekkonen olivat valtapari. He rakensivat valtaa yhdessä. Sylvi Kekkosen kiteytys on jäänyt elämään: Lankkuaidan raosta näkee minne vain, jos osaa katsoa oikein. Siinä se on sanottu. Minne vain. Veli-Matti Hynninen