OCM-Suomenlahti tutustumassa Kansallisoopperaan Helsingissä 2000
Puntari 080900
Kaksi kollegaa, kaksi kirjaa. Ensimmäinen kollega ojensi Jonas Menanderin kirjan Huoneen peilin. Aikaismemin en ollut kuullutkaan moisesta kirjasta. Olin ennakkoluuloinen, enkä nyt uskonut saaneeni käsiini mitään järisyttävää uutta. Onhan noita kirjoja pidelty, luettukin, tulipahan yksi kirja lisää. Mutta miten kävi?
Mennnanderin kirja ei olekaan mikä tahansa kirja. Se on ”prändätty” suomeksi jo 1699. Siitä on otettu lukuisia painoksia, mutta nyt tämä on painettu ensimmäisen kerran sensuroimattomana. Se on kirjoitettu ”hyville kunniaksi ja ylistökseksi, pahoille häväistykseksi ja hyvyyteen kehoitukseksi. Lykäisest: opiksi kaikille jalommaksi.”
No, tämä kirja kannatti ottaa käteen jo aivan siitäkin syystä, että huomaisi kielen kehityksen. Kolmessa vuosisadassa ei ole muuttunut vain maailmanmeno, tekniikka, talous, liikkuminen vaan myös kieli, tapamme ilmaista asioita, olla yhteydessä toisiimme. ”Pelkää Herraa hellittämätt. Käskyt kaikkein kaunehimmat pyydä panna sydämehes. Sitten taiten tulet edes (=esiin), olletks säädys missäs lienet. Tähän työhön itsens riennä, piispa, pappi ja prelaatti, suurin sankar taikk´ soldaatti, kauppamies ja talonpoika. Kuka kaikki lukee voikaan. Suurin, huonoin, frouva, herra, nuori, vanha , harmaaparta, mies ja vaimo, isä, äiti, vävy, poika, miniä, täti, veli, sisar, piika, drenki, summass sanott`, joka henki.”
Tässä siis kolmesataa vuotta vanhaa suomea. Ja täysin ymmärrettävää. Vaikka kieli on muuttunut, uusia sanojakin on tullut, telvisiota ja kännyköitä, sun muita. Silti vanha kieli tuntuu läheiseltä ja tutulta. Huonen speili on opetusrunoelma, joka suorin sanoin kuvaa kolmenvuosisadan takaista elämää. Kirja kyllä pöyhii taitamattomia isäntiä, kopeita emäntiä, laiskoja piikoja ja juomiseen viehättyneitä renkejä. Mutta on siellä kuvausta ahkeristakin ihmisistä, mallitalonpojista, elämästä ja töistä. Kirja paljastaa senkin, että tuohon aikaan rohjettiin antaa ohjeita. Oli luonnollista, että neuvottiin toisiaan ymmärtämään, elämään paremmin. Nythän sitä pidetään outona, jos joku – vaikkapa pappikin – ryhtyy antamaan ohjeita. Ohjesääntöjen lukeminenkin tuntuu vastenmieliseltä. Kyllä minä muutenkin osaan, älä puutu elämääni.
Huoneen peili on värikkään kielenkäyttönsä ja ohjeittensa ansiosta arvokas kansanelämän kuvaus ja elävän kirjallisuuden ilamaus ajalta, jolloin suomeksi ei kovin paljon kirjoitettu.
Toinen kollega pani käteeni uunituoreen Owe Wikströmin kirjan Salattu ihminen. Tämä Wikström on ruotsalainen uskonnonpsykologi, joka käsittelee elämän syvimpiä kysymyksiä paranatavan keskustelun avulla. Huolenpito ja pohdinta ovat avainsanoja. Jo se että eläydymme kuulemaan mitä toisella on sanottavaa, on toista kunnioittavaa huolenpitoa. Kuolema, kärsimys ja elämäntarkoitus ovat pohdittavia asioita. Vaikka elämä on suuri salaisuus, se avaa kuitenkin avoimelle pohtijalle jotakin itsestään.
Wikströmin kirja on kiinnostavaa luettavaa sielunhoitajalle, jonka ei suinkaan tarvitse olla psykoterapeutti. Sielunhoito voi olla terapeuttista, elämää avaavaa, toista vahvistavaa, Jumalaan päin suuntautuvaa elämää. Kun pappi kerran tulee Jumalan nimessä toisen ihmisen luo, olisi väärin jäädä puhumaan vain ihmisistä jos pitäisi puhua Jumalasta. Hänellä lopulta on elämän syvimmän
salaisuuden avain.
Ihminen kaipaa vastauksia elämänsä salaisuuteen. Elämäntarkoitusta on osattu aina kysyä. Vastauksia löytyy uskonnosta, tieteestä, taiteesta ja filosofiasta. Mitään elämän osa-aluetta ei tarvitse ohittaa. Salaisuus on niin suuri, että ammentajan ei tarvitse luulla löytävänsä vastauksia helpolla.
Nämä kaksi kirjaa sytyttävät siksi, että niissä ei ole tavanomaisia vastauksia, helppoja teitä, mutta niinhän sanonta kuuluukin: mitä vaikeampaa matkalla, sitä mukavampaa perillä.
Veli-Matti Hynninen