Melonta kuuluu lajina Enonkosken lomanviettoon
papin puntari 140900
Nyt ne taas räjähtivät käyntiin. Ja eihän elämä maistuisi miltään, jos sitä ei saisi sulloa neljän vuoden välein viiden renkaan sisään. Aimoannos olympia-aatetta on kyllä ajat sitten haihtunut taivaan tuuliin, mutta kisat kiinnostavat. Kyllä kauppa käy, media vinkuu ja urheilijat panevat parastaan. Olympiakisat ovat kirkkoakin vanhempi traditio, perinteessä on aina kiinnostavaa jännitettä.
Alun alkaen kisat järjestettiin antiikin Kreikassa Zeuksen kunniaksi. Vanhimmat voittajaluettelot ovat peräti vuodelta 776 eKr. Välillä kisat hiipuivat, lakkasivatkin virotakseen taas henkiin. Olympialaiset tulivat uudelleen Kreikan kautta (1896) tietoisuuteemme.
Helsingin olympialaisista (1952) ja Armi Kuuselan misseydestä kääntyi kansainvälisyyden tuore lehti meidän korpisuomalaisten elämään. Kun Eeles Landström (s.1932) kantoi maamme lippua Melbournessa (1956), meillä oli tuohon aikaan jo voittajan ryhtiä ja kisanjärjestäjän puhtia muillekin jaettavaksi.
Olympialaisilla on myös arvostelijansa. Tuike Alitalo nimitti Sydneyn kesäolympialaisia Suureksi Koettelemukseksi. Hän ei tarkoittanut suomalaisten urheilijoiden vähiä tavoitteita tai vaatimatonta menestystä. Hänelle olympialaisista oli tullut painajainen, koska kisat järkyttävät normaalin elämänrytmin. Työt jäävät tekemättä, yöt nukkumatta ja kaikki menee kotona ja työpaikoilla enemmän tai vähemmän sekaisin.
Tuike Alitalo sanoo kuluvansa suomalaisten vähemmistöön, jonka henki ei salpaannu eikä katse lasitu Pyhien Renkaiden äärellä. Vaikka kisoja ei voi päästä pakoon, ne voi ohittaa varustautumalla oikein. Joka kotiin pitäisi pyhittää yksi O:lta rauhoitettu huone. Ummistamalla silmänsä voi suojautua meluisalta olympiavimmalta, välinevalmistajien vyöryltä ja pakkovalvomisen vaatimuksilta. Hyvä lääke voi olla myös se, että on kuuntelevinaan ja ymmärtävinään mitä olympian villitsemä lähimmäisemme meille yötä päivää selittää. Sopii nyökytellä ja olla myöntyvinään, vaikka todellisuudessa ajattelisikin aivan muita asioita.
Tunnen – toisin kuin Tuike A. – kuuluvani niihin, joille penkkiurheilu tuo kaivattua vaihtelua ja siunattua sisältöä elämään. Uskon Tuike Alitalon olympiattoman elämän olevankin muuta elämää köyhempää, sillä mitä se sellainen elämä on mistä puutuu pilke, piina, kilpailu ja jännitys? Olympialaisiin kuuluu ruumiinkulttuurin ja rahan lisäksi paljon muuta kulttuuria, matkustamista ja ihmisten kohtaamista. Olisihan elämä aika köyhää, jos urheilun tuottama hurma ja huuto kokonaan puuttuisi. Vai mitä?
Meille jotka hyvin muistamme 1952:n Helsingin olympialaiset, on jo yksin siitäkin syystä jäänyt arvostava asenne urheiluun. Uudessa Jornalismikritiikin vuosikirja 2000:ssa Pertti Martiskainen ylistää hauskasti Formulandian Häkkis-hurmosta, jossa on oltava ”sekä hanaa että munaa.” Jos urheilun tuottama hurma katoaisi, elmä latistuisi. Muistan miten Armi Kuusela aikanaan nostatti suomalaisten omanarvontunota. Joidenkin menestyminen on signaali siitä, että kyllä me pärjäämme siinä missä muutkin. Ja miksi emme pärjäisi, kun meillä kerran on sisua ja särmää. On meillä luonnetta ja lujuuttakin.
Olympiakomitea on asettanut olypiajoukkueellemme kouluarvosanojen mukaiset tavoitteet. Neljä tai viisi mitalia on tyydyttävä, kuusi tai seitsemän tietää jo hyvää, kymmenellä mitalilla pääsisimme jo kiitettävään. Mutta olypialaisissa onkin paljon enemmän kysymys muusta kuin mitaleista. Rehti kilpailu, tappion kestäminen, toisten paremmuuden tunnustaminen ovat elämän etiikkaa vahvistavaa arvopohjaa. Ihminen aina eniten oppii tappioistaan ja virheistään. Se joka aina saavuttaisi tahtomansa ja täyttäisi unelmansa, ei lopulta taitaisi paljon elämästä ymmärtää.
Vuosi 1952 oli meille käännekohta.. Olympialaiset ja Armi Kuusela muuttuivat suomalaiseksi mytologiaksi. Näin voi käydä Sydneyssäkin, jos vain haluamme katsella kisoja sillä silmällä. Bisnestä ja kultaakin kalliimpaa on pilke ja urheiluun kuuluva leikki. Sukelletaan siis kisoihin iloisin ja vapain sydämin.
Veli-Matti Hynninen