Kolumni 210900
Professorí Jukka Pellinen, kaupunginarkkitehti Aulis Tynkkynen, ulkoministeri Erkki Tuomioja ja kirkkoherra Veli-Matti Hynninen rauhanfoorumissa Valkon kirkolla 5.8.2000
Kultaa, katekismusta ja konjakkia
Kyllä olympia-aatteella on sitten kauniit vaatteet. Urheilijat loistavat ja puitteet kukoistavat. Urheilun kiihdyttämä kansa kiehuu, selostajat kommentoivat, henki palaa.
Nyt ilmassa on myös aitoa kansallista paatosta, tunneperäistä suomalaisuutta, jota enää harvoin tapaa, mutta josta voi aina kuitenkin olla ylpeä. Tätähän maailman kiihtyvä tahti ja polttava rytmi yhä enemmän kaipaa. Vaikka Amerikat, Australiat, muut suuret ja mahtavat kullankärkimaat kahmivatkin mitaleita sylikaupalla, meillä on oikeutetusti oma tunteemme. Täältä Pohjolasta tuulee. Täältä tulee jotakin hyvin hyvää, ainutkertaista, meille miltei pyhää.
Tietysti kun Nokia ohittaa Coca-Colan tai Häkkinen Schumacherin sydän läikähtää ja siniristi kohoaa. Mutta olympiakulta on näitäkin korkeampi tavoite, jota jokainen suomalainen osaa arvostaa.
Nyt kysytään, pelastaako keihäs? Tapio Korjus ja Seppo Räty olivat Soulissa 1988 pelastajiamme, Korjus voitti kultaa ja Räty pronssia. Barcelonassa (1992) ja Atlantassakin (1996) tuli yksi kulta. Kullan kiilto silmässä ja kaipaus sielussa kansa kumartaa nyt Sydneyhyn. Kansalle eivät kelpaa selitykset, vain menestys palkitaan.
Urheilussa on täsmälleen päinvastoin kuin uskonelämässä. Urheilijan pitää onnistua, mutta hengellisessä kilvoituksessa palkitaan aina epäonnistunut, tappion kärsinyt.Petri Seppä ihmetteli Ilta-Sanomissa suomalaisten häviäjien antamia lausuntoja. Vaikka takana olisi 27. tai vieläkin huonompi sija, saattaa urheilija uhkua tyytyväisyyttään ja sanoa ”En ole niin pettynyt suoritukseeni. Ihan hyvä fiilis jäi näistä kisoista.” Emme hevin suo urheilijalle lupaa kehrätä tappiostaan.
Seppä väittää ettei viidenteenkymmenenteen sijaansa tyytyväinen urheilija voikaan menestyä. Vaan pitäisi osata tunnustaa tappionsa, myöntää epäonnistumisensa ja tehdä oikeat johtopäätökset. Urheilu poikkeaa uskonelämästä ainakin tässä. Urheilumenestys on eniten itsestä kiinni, pelastuminen sen sijaan ei koskaan nojaa ihmisen suoritukseen vaan Jumalan omaan toimintaan. Urheilu ei siis kelpaa uskonelämän malliksi. Jos nyt ei sitten käsitä sitä kuten opettajaäitini usein lausui oppilailleen väärän vastauksen jälkeen: ”Aivan oikein, mutta päinvastoin.”
Kun kirkkomme suunnitteli aikoinaan uuden katekismuksen jakamista joka kotiin, ei varmasti kukaan huomannut, että samaan aikaa juhlittavat olympialaiset hautaisivat katekismuksen alleen. Kysyy varmasti todellista hengenpaloa ja sielun sulavuutta vaihtaa olympialähetys katekismukseen tai edes kunnallisvaalipaneeliin. Vastoin tarkoitustaan uusikin katekismus tuntuu monesta kaukaiselta, menneisyyden jäänteeltä. Katekismuksen voi kuitenkin ottaa käteen toiveikkaana. Jos ei muuta niinhän voihan sen uusittua kieltä ja sanomaa punnita niinkuin suomalaisten olympiasuoritusta Sydneyssä. Olisiko siitä sittenkin johonkin? Kommentti katekismuksesta ei ole nyt kaukaa haettu.
Monet puolueet ovat tuhertaneet itkua kautta maan miten vaikea on ollut saada kunnallisvaaliehdokkaita. Minkä puutoksesta tämä oirehtii? Kaikilta ei edes kysytä tai eivät suostu, monet harkitsevat, mutta eivät suostu tai taipuvat kangerrellen. Onneksi on niitäkin, jotka suostuvat panemaan itsensä likoon yhteisten asioiden puolesta kuten vanha politiikan määrittely perustelee. He ovat edusmiehiämme, viestinviejiämme. Kuten eräs kokenut poliitikkoystäväni kirjassaan kirjoitti, he suostuvat nauttimaan myös konjakkimme meidän puolestamme. Politiikka taitaa enemmän ollakin kuorman kuin konjakin kaatamista. Niin tai näin – aina kotiin päin. Politiikka on toimintaa meidän puolestamme. Ja myös meidän ehdoillamme.
Kisalähetysten lomassa on siis hyvä kuullostella mitä oma ehdokkaamme puhuu ja mistä hän vaikenee. Usein se mitä jättää sanomatta, paljastaa asenteita enemmän kuin se mistä puhuu. Ei tässä siis mikään muu auta kuin toivoa suomalaisille olympiakultaa, katekismukselle ahkeria lukijoita ja kunnallisvaaliehdokkaille rohkeita ajatuksia.
Ruskaa – ja tätä elämän ihanaa tuskaa – riittää kyllä kaikille.
Veli-Matti Hynninen