Papin puntari051000
Jos sanat vaikuttaisivat aina tahdotulla tavalla, meillä sanojen käyttäjillä olisi elämä yhtä juhlaa.
Jos aina saisimme sanottavamme perille, voisimme tuntea olomme oikeaksi ja itsemme tärkeiksi. Mutta onko sanalla valtaa?
Luin erään seurakunnan järjestämästä kirjallisuussarjasta, jonka otsikoksi on pantu ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.” Seurakunta on kutsunut paikalle kirjailijoita, taitelijoita, ja meitä kirkonmiehiä maistelemaan omia sanojamme ja miettimään niiden merkitystä. Yksi kutsutuista on kirjailija Torsti Lehtinen, joka – niin sanankäyttäjä kuin onkin – ei liioittele niiden merkitystä Hän sanoo sanojen kärsineen suorastaan vararikon. Hän sanoo tunteneensa miten riittämättömiä sanat usein ovat ilmaisemaan sen mitä haluaisi sanoa. Vaikka olisi tahtoa jopa kykyäkin käyttää sanaa taitavasti, sana ei kuitenkaan näytä purevan.
Torsti Lehtinen pohtii miten kankeasti esimerkiksi sellaiset sanat kuin Jumala tai armo kertovat itse asiasta? Jumala on niin syvä salaisuus ja armo niin avara, että sanat eivät niitä tavoita. Sanat loppuvat usein jo alkumetreillä. Huonosti valitut sanat herättävät vain ennakkoluuloja tai pakokauhua. Lehtinen vaatii, että kuvan tekemisen kielto tulisi ulottaa koskemaan myös Jumalasta kirjoittamista.
Sanankäyttäjän pitääkin suostua siihen, että sanat kolhiutuvat matkalla. Lukija ottaa niistä irti aivan muuta kuin mitä kirjoittaja tai lausuja haluaisi sanoa. Kirjailija voi sanoa vain sen minkä itse tuntee kokeneensa, lukijan oma kokemus voi ja saa olla aivan toisenlainen. Sanan käyttäminen parhaimmillaan voi olla vuoropuhelua toisten kanssa. Siitä seuraa sitten jotakin uutta, enemmän tai vähemmän hyvää. Sanat eivät tyhjinä palaja, jos ne synnyttävät keskustelua ja uutta vuorovaikutusta.
Mieliajattelijani Roland Barthes vertaa tekstiä puupalaan. Jos lyö naulan puupalaan, puun vastus on erilainen riippuen siitä mihin kohtaan puuta naula isketään. Barthes anoo, ett puu ei ole isotrooppinen. Isotrooppinenhan tarkoittaa suuretta, jonka fysikaaliset vaikutukset ovat joka suuntaan samanlaiset. Mutta puu siis ei ole isotrooppinen eli sen vaikutus on eri kohdissa erilainen. Samoin on lausuttu sana, kirjoitettu teksti: reuna ja sydänosa ovat arvaamattomia.
Sanojen käyttäjä lankeaa isotrooppisuuden harhaan, jos hän erehtyisi luulemaan sanojensa vaikuttavan tahtomallaan tavalla. Luulen meidän pappien saarnojen yhä liikaa vellovan isotrooppisuuden suossa. Puhumme ja puhumme ja sitten ihmettelemme kun sana ei vaikuta. Reunat ja sydänosa ovat aina arvaamattomat.
Barthes neuvoo astumaan uuteen rohkeasti. On uskaltauduttava totutun ulkopuolelle ja keskityttävä reunoille. Siellä ei useinkaan voi nojata valtaa eikä mihinkään totunnaiseen vaan siellä usein joutuu kohtaaman jotakin ennalta arvaamatonta. Elämä joka eletään vallan suojeluksessa, ei synnytä mitään uutta. Vain uusi järkyttää tietoisuutta. Siksi maailmaa on järkytettävä epäröimättä. Myös sanoilla. Ja ehkä tässä onkin sanan suurin mahti.
Kielen viralliset instituutiot ovat vatvovia, märehtiviä koneistoja. Iskelmät ja mainokset toistavat samoja laulujaan. Mutta vasta niiden vastapäätä koettava uusi merkitsee nautintoa. ( Barthes viittaa tässä Freudiin, joka väittää aikuisella ihmisellä uutuuden usein muodostavan orgasmin edellytyksen.)
Myös arvot ovat puukonterällä. Sääntö on epäkohta, poikkeus on nautinto. Siksi poikkeavuus ja poikkeus on usein tavanomaisuutta viehättävämpää. Mikä tahansa mieluummin kuin sääntö, järjestelmä, tavanomaisuus. Olen kuullut jazzmusiikkia perusteltavan juuri sen yllättävyydellä. Siinä on toisenlaisen ajattelutavan rakenne, täynnä yllätyksiä ja suunnanmuutoksia. Se on kaukana harmoniasta. puuttuu muutos ja yllätykset, se muuttuu ikävystyttäväksi.
Onkin syytä punnita sanojen lisäksi myös tekojaan itsekritiikkiä unohtamatta.
Veli-Matti Hynninen