Papin puntari 121000
Kiinalainen Gao Xingjian saa tämänvuotisen kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Tie nobelistiksi voi olla pitkä, ehdokkaita on paljon, saajia vähän. Palkinnon arvoa ei vähennä sen saamisen vaikeus, ehdokkuuskin on jo jotain.
Pekka Lähteenkorvan ja Jussi Pekkarisen selvityksen mukaan sekä Paasikivi että Kekkonen olivat lähellä Nobelin rauhanpalkintoa. Paasikiven ehdokkuutta perusteltiin rauhan ja sovinnon rakennustyöllä, johon Suomen sodanjälkeinen ulkopolitiikka nojasi. Paasikivelle anottu Nobel pidettiin yleisöltä – luultavasti myös ehdokkaalta itseltään – niin salassa, että vasta nyt neljänkymmen vuoden jälkeen siitä osataan puhua.
Toisin oli Kekkosen kanssa. Kansliapäällikkö Kauko Sipponen kirjoitti jo ”kaiken varalta” Kekkoselle vastauspuheen, jota Kekkonen ei kuitenkaan koskaan saanut pitää. Vaikka Henry Kissinger, Tage Erlander ja muut vaikutusvaltaiset tahot ehdottivat Kekkoselle Nobelia, Kekkosen kruunusta jäi tämä rauhantähti iäksi puuttumaan. Tikkaiden asentaminen UKK:n muistomerkille vuonna 2000 vihjaa hauskasti miten Kekkosen kiipeilyharrastus ei näyttä ikinä päättyvän.
Martti Ahtisaari on oma lukunsa. Ainakin Alpo Rusin mielestä Ahtisaari pesee lajissa kuin lajissa presidenttikollegansa mennen tullen, ennen ja jälkeen. Rusin rusikoima Koivisto ei päässyt edes Nobel-ehdokkaaksi. Ahtisaaressa onkin rauhanpalkintoainesta ainakin Paasikiven tai Kekkosen verran. Ahtisaaren sukkulointi maasta toiseen on ollut kuitenkin niin vauhdikasta, ettei hän kotimaisia rauhanpalkintoja liioin olisi ehtinyt noutamaankaan. Niin jäi Ahtisaarelta arvostettu Loviisan rauhanpalkintokin saamatta.
Olen saanut kiinnostavan tehtävän eritellä Kekkosen ajan Suomea nuorisopapin näkökulmasta. Olen luvannut kirjoittaa itsetietoisten kulosaarelaisten historiaan 60- ja 70-luvun tapahtumista. Kulosaari yritti kyllä karistaa radikaalin joukkoliikehdinnän pölyt mahdollisimman kauas paratiisisaareltaan, mutta noina aikoina suomalainen porvari nukkui yönsä huonosti kaikkialla asuinpaikkaan katsomatta.
1960 ja 1970-luvuilla oltiin avoimesti poliittisia, eikä solidaarisuuden lippuja liehuteltu suinkaan pienieleisesti. Taistelu oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta jatkuu onneksi 2000-luvullakin, vaikka moni tuon ajan taistelija onkin tullut toisiin aatoksiin. On hyvä muistaa, että niin presidentti, pää- kuin ulkoministerikin ovat juuri näitä 60-lukulaisia, joille rauha ja oikeudenmukaisuus ei myöhemminkään ole muuttunut kirosanaksi.
Aulikki Oksasen laulu ”Kenen joukoissa seisot?” oli yksi tuon ajan symboli ”Ei ystäväni, ei synny rakkaus maailmaan odottaessasi taivaan armoa, vallanpitäjien sääliä. Ei ystäväni, niin kauan kun leivästä jää reikä leipojan käteen jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreeksi.”
Ja laulu jatkuu: ”Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa! Puolueettomat humanistit korulauseensa! Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin….” Aulikki Oksanen ei ollut ainut julkikapinallinen, jonka ruoska sattui kipeästi papinkin nahkaan. Ylioppilasnuorison aito protesti paremman tulevaisuuden puolesta rakensi kuitenkin sitä hyvinvointisuomea, josta nyt niin itsestäänselvyytenä nautimme.
En ole vielä ehtinyt kokonaan lukemaan unkarilaisen Péter Nádasin kirjaa Erään sukuromaanin loppu. Hannu Launosen suomentama tuore kirja kertoo Unkarin vaikeimmista vaiheista, siitä miten diktatuurin halvaannuttamat unkarilaiset sittenkin selvisivät. Heidän 50- ja 60-lukunsa oli erilainen, vaikka nyt olemmekin jo tasajalkaa talsimassa yhdentyvään Eurooppaamme.
Läheinen unkarisuhteemme antaa meille etuoikeuden vertailla sukukansojen selviytymistä muutoksen Euroopassa. Péter Nádas muistuttaa meitä suomalaisia hiljaisuuden tarpeellisuudesta, myös Jumalan kokemisen välttämättömyydestä.
Kenen joukoissa seisot? Ajankohtainen kysymys myös tänään. Kirjailija Nádasin kirjan päähenkilö on Péter Simon, Raamatun Pietari, kallio. Viittaus Raamatun suuntaan ei varmastikaan ole sattuma. Ei ainakaan turha. Ei millään vuosikymmenellä.
Veli-Matti Hynninen