Papin puntari 261000
Kesämaallani Enonkoskella kohtasin vinosilmäisen savolaisen. Tuntui suorastaan hauskalta, kun siinä savolaislasten joukossa kiisi syntyperältään ties mistä kaukaa muuttanutta ilosilmää. Heiltä näytti suomen lisäksi luontuvan myös savo ja kaikin tavoin nämä osoittivat sulautuneensa uuteen maaperäänsä saumattomasti. Miksi kuitenkin hämmästyin? Olenhan sentään tottunut ja ystävystynytkin kaikenkielisiin ja monenrotuisiin ihmisiin.. Miksi juuri nämä lapsuudenmaisemaani, minulle pyhään periferiaan, koskemattomuuden ja alkuperäisyyden kotimaahan ponnistaneet panivat ajatukset ja tunteet liikkeelle? Enkö muka osaisikaan iloita uusista väreistä, eksotiikasta, erilaisuudesta, uudesta? No, toki osasin yhtyä heidän villiin iloonsa, mutta silti tämä savolaiskorealainen havaintoni painui lähtemättömästi sielun syvyyteen.
Nyt vietettävä vastuuviikko yllyttää tukimaan asenteitamme, tarvittaessa tarkistamaan ajatustottumuksiamme. Löytyykö minusta sittenkin jonkinasteista piilorasismia tai vaikka lievääkin mutta kuitenkin havaittavaa erilaisuuden vähättelyä? Osaanko sittenkään pitää täysivaltaisena suomalaisena sitä, jonka etninen tausta tai ihonväri viittaa toisaalle? Jonka kieli taipuu toisin ja jonka ässä tai ällä paljastaa maantieteellisen välimatkan?
No, tämä saattaa tuntua hiuksenhalkomiselta, turhalta pikkutarkkuudelta, varsinkin kun tiedämme miten toiseen suuntaan monien suomalaisten tuulet nyt puhaltavat. Kun kunnanvaltuustoihinkin vyörytetään niitä, joiden äänessä soi jopa fasismiin vivahtava vimma, rauhan ja oikeudenmukaisuuden avoin vieroksunta. Ei haukku haavaa tee, sanoo suomalainen sanalasku, silti täytyy ihmetellä. Vaalin tulos voi viiltää herkästi tuntevan ja eettisesti punnitsevan ihmisen sieluun haavan. Miksi vihaan lietsojia palkitaan? Tähän kuvaan kuuluvat pikkuperkeleet riehuvat pyssy kädessä ja räiskivät seurauksista välittämättä joka suuntaan.
YK:n päivänä liputettiin. Mutta mihin on kadonnut sen ja monen muun juhlapäivän toimintaluonne? Pörssin liikkeet ja hexindeksit kiinnostavat köyhtyvien ja maahanmuuttajien liikkeitä enemmän. Lähimmäinen ei näytä hyvinvointisuomalaista liioin liikuttavan, ei ainakaan liikauttavan.
Sosiologi Outi Lepola tutki väitöskirjassaan ulkomaalaisten sopeutumista suomenmaalaisiksi. Miten monikulttuurisuus, kansalaisuus ja suomalaisuus kohtaavat tänne tulijan? Poliittinen keskustelu kyllä sallii ja ihailee monikulttuurisuutta. Myös lainsäädännöllä on ulkomaalaisten asemaa haluttu kohentaa. Mutta miten on käytännössä? Suomeen muuttaneiden ulkomaalaisten määrä on nopeasti 1990-luvulla kasvanut. Mutta onko käsityksemme suomalaisuudesta avartunut samaan tahtiin? Tunteeko ulkomailta tänne muuttanut olevansa suomalainen vai ulkomaalainen? Vai suorastaan – ulkopuolinen?
Lepolan tutkimus paljastaa, että yhä käsitämme suomalaisuuden 1800-luvulta periytyvänä etnisenä identiteettinä. Suomalaisuutta ei enää pitäisi ymmärtää syntyperään sidotuksi vaan kansalaisuudeksi, jonka voi saada syntyperästään riippumatta. Tekisimme oikeutta kaikille – myös itsellemme – jos ymmärtäisimme kansalaisuuden yhteiskunnalliseksi yhteenkuuluvuudeksi. Kaikki Suomessa elävät ja vaikuttavat ihmiset kuuluvat siihen yhteisöön, jonka osa myös itse olemme. Kristitylle tämän ei ainakaan pitäisi olla kaukaa haettu toimintamalli. Kirkko ei ole suomalaista alkuperää sen enempää kuin Jumalankaan voisi ajatella olevan vain suomalaisten asianajaja.
Vastuuviikon eläinsatu muistuttaa miten pienellä teolla voi olla paljon painoa. Kerran orava kysyi kyyhkyseltä, kuinka paljon painaa yksi lumihiutale. Kyyhky arveli, että se nyt on niin kevyt ettei se mitään paina. Orava todisti toisin. Se oli ajankulukseen kerran laskenut miten hänen oksalleen sinä päivänä oli satanut 3.785.652 lumihiutaletta. Ei vielä mitään hätää, mutta kun seuraava hiutale numero 3.785.653 tipahti se lisäsikin lumen painoa juuri sen verran, että oksa katkesi ja orava putosi pyrstölleen maahan. Kyyhkysen oli pakko tunnustaa, että sittenkin, sinänsä pienellä asialla saattaa olla paljon painoa ja hyvinkin kauaskantoinen merkitys. Se voi olla – kuten oravalle tässä – suorastaan elämän ja kuoleman kysymys.
Miten asennoidumme maahanmuuttajiin tai pienimpiin ei ole pikkuasia. Miten kohtaamme tänään toisen, ei ole läpihuutojuttu. Panemalla itsemme likoon pienimpäänkin mitä teemme, voimme voittaa tulevaisuuden.
Veli-Matti Hynninen