Puntari 241100
Jotkut telealan yrityksen ovat alkaneet puhua ”elämänhallinnan kaukosäätimestä.” Se vihjaa, että uudella teknologialla elämää voisi sopivasti säädellä mieleisekseen. Tekniset välineethän jos mitkä helpottavat muuten niin rasittavaa elämäämme. Tekniikalla voidaan siis säädellä elämää, mutta entä jos tekniikka alkaakin säädellä meitä?
Television kaukosäädin muutti katselutottumuksiamme. On helppo purjehtia kanavalta toiselle, valita ohjelmia, välillä vilkaista tekstipuolelle, mennä sinne ja tänne ja sitten taas takaisin tänne ja sinne. Näinhän se kaukosäädin meitä palvelee. Ja vielä ennen nukahtamista voi puolitokkurassa kouraista ruudun pimeäksi.
Olisikin paha juttu, jos tekniikka pääsisi ottamaan isännän paikan. Autokin helpottaa liikkumista vain jos se pysyy hallinnassa. Jos hallitsematon vauhti ottaa otteen, koko elämä saattaa olla vaakalaudalla. Uuden teknologian tulo on aina ensisijaisesti kulttuuri- ja elämäntapakysymys. Kaikki keksinnöt puhelimesta tietokoneeseen ovat ensin kummastuttaneet ja sitten asettuneet palvelijan rooliinsa. Vastuu niiden roolista on meillä ihmisillä, ei laitteilla. Kaukosäädintä enemmän pitää valvoa omaa kykyämme säädellä elämänarvoja. Hyvän ja pahan välillä on osattava valita. Kuitenkin olisi harhaa luulla, että ihminen kykenisi omin päin tekemään aina oikeita valintoja. No, miten niin ei?
Vilkaisu taaksepäin todistaa tämän kyvyttömyytemme. Jo 1700-luvun valistusfilosofit yllyttivät luottamaan järkeen. Seuraavalla vuosisadalla edistysusko kukoisti, vastausta elämän suuriin kysymyksiin etsittiin ihmisestä itsestään.1800-luvulla oltiin varmoja, että sivistys toisi henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin tullessaan. Edistysusko oli sen ajan iskusana. Protestiksi tälle harhakuvalle suomalasiset herätysliikkeetkin syntyivät.
Entä nyt? Edistyksen tilalle on tullut taloudellisen kasvun ja kilpailukyvyn ideologia. Nyt uskotaan teknologian kehitykseen. Kun on rahaa ja vempaimia, onnen on pakko tulla. Tämä kehitys näkyy päivittäisessä kielenkäytössämmekin. Nyt ”investoimme” laitteiden lisäksi myös tunteisiin Kielikin muuttuu markkina- ja tekniikkahenkiseksi.
Olen silmäillyt mielenkiinnolla kirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaiden tekstejä. Mihin uskovat Sami Parkkinen, Jusa Peltoniemi, Pirkko Saisio, Johanna Sinisalo, Eeva Tikka, Kjell Westö? Tämän jokavuotisen inventaarion haluan tehdä saadakseni lisävinkkiä mihin me suomalaiset olemme nyt menossa?
Samaan aikaan kun näitä punnitsen lehdet ylistävät Kalle Päätalon tuotteliaisuutta lainkaan kyseenalaistamatta päätalolaisen proosan keskinkertaisuutta. Mutta ajankuva sekin on. Päätalon mukana hautaan laskeutuu annos kärsityn elämän, ehkä kirjallisuutemmekin alemmuutta. Päätalo kirjoitti meistä itsestämme. Ihmekö siis, että moni suomalainen on niistä kirjoista nauttinut yhtä paljon kuin Emil Zatopekin kultamitaleista Helsingin olympialaisissa (1952). Päätalon ja Zatopekin – tai vielä näitäkin enemmän Armi Kuuselan universaalia maailmankauneutta – tarvittiin kohottamaan meitä suomalaisia sodanjälkeisestä alakulosta.
Silloin ei vielä osattu edes uneksia kännyköistä ja tekstiviestitkin rustattiin tikkukirjaimin ja lähetettiin liikenteeseen kuoppaisia kärriteitä pitkin. Nyt aika on toinen, mutta ihminen on yhä sama. Olisi erehdys luulla, että markkinat ja teknologia toisivat onnen. Kun markkinat saavat vallan, kuka ne saa? Jos kännykkä orjuuttaa, kuka muu kärsii kuin ihminen itse?
Pirkko Saision kilpailukirja Vastavalo palauttaa mieliin Euroopan hullun vuoden 1968. Meille 60-lukulaisille tutut äänenpainot sinkoilevat Saision tekstissä ihastuttavalla tavalla. Vaikka en ole vielä kaikkia ehdokaskirjoja ehtinyt lukea, olisin valmis myöntämään Finlandian Saisiolle. Eniten ehkä siksi, että hän uskaltaa epäillä sitä mitä me nyt eniten ihailemme. Elämää ei hallita kaukosäätimellä vaan jollakin aivan muulla.
Sitä muuta nyt tarvitaan.
Veli-Matti Hynninen