Puntari 061200
Joulu on lasten – ja lapsen – juhla parhain. Jouluna syttyvät kaikki kynttilät. Joulunkynttilät syttyvät myös Unkarin Csömörissä.
Olen suhtautunut hyvinkin varauksellisesti niin sanottuihin menestyksen apostoleihin. Jari Sarasvuon tapaisia konsultteja liikkuu ajassamme pilvin pimein kuuluttamassa miten tärkeää on menestyminen ja miten kaikki on lopulta aina itsestä kiinni. Teologian puolella tätä ihmisen omavanhurskauteen nojaavaa ajatustapaa kutsutaan menestyksen teologiaksi. Sitä on varottava.
Mutta ei nyt aivan sentään. Havahduin jälleen kerran huomaamaan miten vaarallista on ennakkoluuloisesti luokitella toisiamme johonkin määrättyyn ”kastiin.” Enemmän ja avoimemmin pitäisi osata tutkia ja sitten vasta hutkia.
Jari Sarasvuo yllätti minut. Kun hän Tuomas-yhteisön koulutustilaisuudessa ravisteli meitä pappeja, oli melkein kaikessa oltava samaa mieltä hänen kanssaan. Miksi me papit emme usko siihen mitä me puhumme? Kirkolla on markkinoiden upein sanoma, mutta surkea jakelu, väittää Sarasvuo. Onko sekään oikein, että usko on ”varattu” vain uskovaisille?, hän kysyy. .Miksi puhutaan leipäpapeista, muttei leipälääkäreistä tai leipäopettajista? Kertooko se siitä, että liian harvat papit elävät todeksi sen mistä puhuvat?
Hengellinen nälkä kasvaa tässä postmodernin jälkeisessä ajassamme tekniikan kehtitysvauhtiakin nopeammin. Vaikka moni vielä nimittää tätä aikaa jälkimoderniksi (post) , nyt on otettu jo askel pidemmälle. Elämme postmodernin jälkeistä aikaa. Ja tämän ajan kuvaan näyttää kuuluvan kasvava hengellisyyden nälkä. Sarasvuo ojentaa meitä pappeja väittämällä, että liian harvoin papit ovat itse vaikuttuneita jumalanpalveluksessaan. Miksi enää ei ylipäänsä uskalleta olla vaikuttuneita? Ja jos ei itse ole mukana koko sielustaan, katoaa myös rohkeus, latelee tämä oiva uskontokonsulttimme.
Sarasvuo näkee myös niin sanotussa Nokia-ilmiössä ihmisten kaipuuta elämykselliseen uskoon. Nokia ei tässä tarkoita menestyksekästä kännykkäkulttuuria vaan Markku Koiviston johdolla Nokian kirkossa pidettäviä karismaattisia iltoja. Ei meidän pappien pitäisi tuomita menestyviä kollegojamme vaan pikemminkin meidän pitäisi osata ottaa opiksemme, jotta voisimme kasvaa herkkyyteen ja aitouteen.
Tärkeää on osata kuunnella ihmisten hätää ja samalla kuunnella Jumalan puhetta meille hätääntyneille ihmisille. Sarasvuo sanoo näkevänsä jo päältä, tekeekö ihminen työtä Jumalassa Jumalalle vai kirkossa kirkolle. On helppo vetäytyä viran tai liturgian taakse ja olla hyvinkin luonteva antautumatta silti asialleen. Palavuus löytyy siitä, että käännymme Jumalaan päin ja otamme vastaan hänet hyvät lahjansa. Miten näin runsaasta hyvyydestä voisi olla innostumatta?
Kuuntelin miten toinen karsimaattinen pappi Seppo Juntunen kertoi kokemuksiaan kärsivän ihmisen kohtaamisesta. Hänkin sanoi oivaltaneensa ristin teologian aitouden. Jumala pukeutuu usein vastakohtaansa, eikä lähestykään meitä onnistumisessa, terveydessä ja uljaudessa vaan niiden vastakohdissa. Jumalallinen menestyminen on kokonaan muuta kuin ulkonainen vauraus tai muu rahalla mitattava rikkaus.
Uusi messu haastaa meidät asennoitumaan uudella tavalla kirkonkäyntiin. Tulemalla messuun voi kohdata sellaisen tilan, jossa voi tuokioksi sulkeutua pyhyyden ilmapiiriin. Messu auttaa meitä antautumaan kokonaan Jumalallemme ja toisillemme. Adventti valmistaa meitä juuri tähän. Adventtia kutsutaan pikkupaastoksi, koska se vaatii meitä tyhjentymään turhasta roskasta ja kohinasta, jotta voisimme paremmin kohdata elämän olennaisimman puolen. Ihmiseksi syntyvä Jumala on sellainen ilon- ja juhlanaihe, jota sietää valmistaa täysillä. Joulunvalmisteluun saa kyllä kuulua kohinaa, se tekee joulusta joulun. Mutta oikean joulukohinan kuulee vasta silloin, jos onnistuu kääntämään oman elämänsä aaltopituuden tarpeeksi hiljaiselle.
Veli-Matti Hynninen