Puntari 141200
Parasta mitä ihminen eläessään voi kokea on kohdata omat tappionsa. Tappiossa on voimaa, kriisissä mahdollisuus. Aivan kuten Pirkko Saisio uusimmassa kirjassaan Vastavalo laukaisee: ”Olen voittanut ja hävinnyt, voittaessani hävinnyt.” Ja toisin päin – sen olen monesti kokenut – olen aina hävitessäni voittanut. Epäilemättä tämä yhtälö toimii myös näin päin, sillä jokainen häviö tietää jotakin uutta, parempaa, lopulta voitokasta. Tappio haastaa itsensä voittamiseen ja sehän lienee elämän kaikista kilpailulajeista vaativimpia.
Al Gorenkin oli luovuttava elinikäisestä presidenttiunelmastaan, vaikka helppoa ei varmasti ole enimmillä äänillä (Gorella 50 148 801, Bushilla 49 790 449) tunnustaa hävinneensä. Karvas päätös ajaa Al Goren nuolemaan haavojaan Harvardiin Esko Ahon seuraan. Harvard onkin tästä lähtien yleisnimitys kaikelle sille, josta tappion kärsineet polot hakevat lohtua murheisiinsa. Meillä jokaisella löytyvät omat Harvardimme. Siis parasta mikä meitä voi kohdata on huomata päässeensä omaan Harvardiinsa.
Harri Haanpää niminen herrahenkilö ruoti tuossa taannoin iltapäivälehdessä suomalaista älymystöä. Nythän on muotia tunnustautua älyköksi, kuulua joukkoon, jossa voi nauttia vertaistensa seurasta. Omaa kaupunkiamme on tässä suhteessa pidetty monia muita kaupunkeja köyhempänä. Jos puuttuu ajatus, harvoin löytyy kantavia tekojakaan. Hengen köyhyydestä kertoo tietysti se, että hyvät ajatukset – silloin kun niitä joku nostaa esiin – miltei poikkeuksetta halutaan lakaista penkin alle.
Ja kuitenkin jokainen on ajattelija ajatellessaan, aivan kuten jokainen on kokki paistaessaan. Tai jokainen on lukija lukiessaan ja rakastaja rakastaessaan. Olen kuitenkin kokonaan Herra Haanpään kanssa eri mieltä siitä, että älymystö olisi tyhmiä tyhmempää joukkoa. Hän näet perustelee älykköjen tyhmyyttä lukutaidolla ja pitää heidän ahkeraa lukuintoaan vaarallisena. Tiedon suurhankkijoina he muka altistuisivat muita enemmän joka tuutista tulevalle propagandalle. Höpöhöpö! Aivan oikein, mutta päinvastoin.
Mitä räikeämpää on propaganda sitä helpompi se on karistella hartioiltaan. Huonoimmassa asemassa ovat ne joilta puutuu itsenäinen ajatuskyky ja joilla ei ole ”aseita” huomaamatta ujuttautuvan harhan torjumiseen. Viestintäopissa tätä kutsutaan piilovaikuttamiseksi ( indokrinaatoksi). Propagandaa ovelammin se upottaa sanomansa viattomimmankin ihmisen sydämeen. Raamatullinen kuva sudesta lammasten vaatteissa voisi tarkoittaa tätä.
Roland Barthesin esimerkki puupalaan lyötävästä naulasta tarkentaa kuvan. Jos lyö naulan puuhun, puun vastus on erilainen riippuen siitä mihin kohtaan puupalaa sen iskee. Filosofisesti voisi sanoa, että puu ei ole isotrooppinen sikisi että sen reunat ja sydänosa ovat ominaisuuksiltaan erilaiset. On siis syytä miettiä mihin kohtaan naulansa nakkaa, jottei koko homma halkea.
Myös ihmisen henkinen vastustuskyky näyttää olevan heikoin juuri reuna-alueilla. Varmimmin saattavat toimia ne, jotka tietävät vähiten. Esimerkiksi jossakin hallintoelimessä voi demokratian nimissä tapahtua katastrofaalisia tyhmyyksiä (kuten viimeksi Loviisan kirkkovaltuustossa), jos ajatus ei kanna reuna-alueita (tässä tapauksessa raha) kauemmaksi. Valitettavaa on jos ihmiset elävät isotrooppisuuden harhassa. Vielä pahempaa on se, jos he eivät edes tiedä mitä se on.
Jos maailman kaikki hyvät ajatukset mahtuisivat istumaan samalle orrelle, eikä ensimmäinen vastatuuli pakottaisi niitä vielä pyrähtämään tiehensä, maailma olisi aivan liian hyvä paikka elettäväksi. Onneksi pyrähdyksiä piisaa, rintamat repeilevät, tappiot toistuvat. Elämälle rakentuu mieli siitä, että päästään pintaa syvemmälle. Naarmutkin ovat jo terveellisiä, mutta vielä parempaa oppia saadaan kraattereiden pohjalta.
Elämä avautuu parhaiten aina tappioistaan.
Veli-Matti Hynninen