Papin puntari 13.1.1999
Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti joulun viepi. Nuutin nuppu, joulun loppu. Kevät on jo nupullaan, katse kääntyy auringon ja pääsiäisen suuntaan. Joulu on auttamattomasti takana.
Tähän tammikuun 15. Päivään liittyy merkiilisen miehen muisto. Raamatussa ja kirkon historiassa esiintyvistä pyhistä miehistä yksi kummallisin on Koju-Johannes. Hänen tarinansa lämmittää somasti näin talvipakksilla, joten kerrottavahan se on.
Tätä Johannesta ei pidä soteka Raamatun mmuihin lukuisiin Johanneksiin. Hän ei ole Johannes Kastaja eikä evankelista Johannes vaan hän on 400-luvulla elänyt konstantinopolilainen korkan virkamiehen poika. Rahaa ja puitetta piisasi. Kotitalo oli komea, perheen toimentulo yläluokkaisen turvattu, ei siis huolta huomisesta.
Mutta Johannekselle tämä ei ollut mitenkään tärkeää. Koulupoikana hän oli tutustunut vaeltelevaan munkkiin, joka älkkiä ilmestyi koulun pihalle kertomaan heille toisenlaisesta elämäntavasta. Ja Johannes innostui munkin lupaamasta toisenlaisesta elämästä ja liittyi seuraan.Ei hän välittänyt kertoa lähdöstään edes vanhemmilleen vaan syöksyi suinpäin munkin maailmoihin.
Vaeltaja-munkki vei Johanneksen luostariin, jossa hän joutui raskaisiin töihin, nöyryyden ja ahkeruuden täyttämälle tielle. Luostarinjohtaja igumeni ihm,ettelei miten tunnollisesti Johannes täytti kaikki hänelle uskotut tehtävät, hän paastosi, rukoili ja kilvoitteli aidon munkin lailla. Kuuden vuoden kuluttua Johannesta alkoi kuitenkin koti-ikävä vaivata ja ennenmuuta se ettei hän ollut kertonut vanhemmilleen lähdöstään.
Sisäisen taistelun jälkeen hän sai vihdoin igumenilta luvan palata kotiin Konstantinopoliin. Myöhään illalla hän saapui korkean kotitalon portille, mutta ovi oli jo kiinnieikä koputuksiin vastattu. Niinpähän rättiväsyneenä ja rääsyisenä nukahti kotitalonsa portille kunne aamulla portinvartija löysi portinmielestä hänet kurjan kerjäläisen oloisena.
Vartija hätisteli, mutta Johannes anoi armoa. ”Anna minun olla tässä, kun muuta paikkaa ei minulla ole”, ”vetosi Johannes. Portinvartija heltyi ja Johannes otti vastaan ohikulkejoilta almuja. Myös talonväeltä liikeni väliin runsaastikin tälle säälittävälle oliolle. Ja jos syötävää tuli runsaasti Johannes jakoi sen aidoille kerjäläisille ja tyytyi itse leivänmurusiin, sill kluostarissa hön oli oppinut selviytymään vähällä.
Vartija vihasi väliin tätä kynnykselle juuttunutta tuntematonta, mutta ei osannut häätää häntä poiskaan, niin säälittävältä näytti Johannes. Niinpä vartija kyhäsi Johannekselle kulman taakse pihan puolelle pienen kojun, jossa kurja miespolo sai rauhassa piileksiä. Siinä hän asui kuusi vuotta.
Ja sitten tapahtui ihme. Yöllä ilmestyi hänelle enkeli, joka sanoi, että kolmen päivän päästä on hänen siirryttävä paratiisin puolelle, toiseen todellisuuteen. Ennen kuolemaansa Johannes kuitenkin halusi kohdata vielä vanhempansa ja hän pyysi heiltä audienssia. Talon rikas emäntä suostui vihdoin täyttämään kurjan kulkijan pyynnön ja tuli nenäänsä nyrpistäen paikalle. Johannes kertoi emännälle kuolevansa pia, mutta sitä ennen hän halusi ojentaa äidilleen Raamatun.
Samasssa silmänräpäyksessä heräsi äidissä epäilys, tässä on jotakin outoa. Äiti ei vielä tunetenut popikaansa Johannesta, mutta hän muisti ettäoli oli lahjoittanut aikoinaan seitsemvuotislahjaksi pojalleen samanlaisen Raamatun. Mistäolet saanut tämän kirjan?, tiukkasi hieno nainen.
Ja Johannes tunnusti: ”Sain sen sinulta, rakas äiti.” Silloin äiti tunsi poikansa ja seuraava yö juhlitiin yhdessä koko talonväen kanssa pojan löytymistä. Se oli jälleennäkemisen ja eron juhla, sillä seuraavana yönä Pyhä Johannes pääsi oikeaan kotiin.
Tammikuun viidestoista on Johanneksen ja kaikkien kotiin kaipaavien juhlapäivä.
Veli-Matti Hynninen