Papin puntari 27.1.1999
Saksalainen tutkiva journalisti Günther Wallraff kertoo miten kirjailija Heinrich Böll (1917-1985) teki häneen pelottomuudessaan suuren vaikutuksen. Wallraffista tuli näet aseistakieltäytyjä ja yhteiskunnan vastarannankiiski oikeastaan sattumalta. Hänen vakaumuksellisesta syystä tekemänsä anomus myöhästyi ja hän joutui ”pakkomankeliin”, jossa hänet yritettiin pakottaa tarttumaan aseeseen keinolla millä hyvänsä.
Günter Walraffista tuli Saksan yksi tunnetuimmista journalisteista, jonka työtä ovat ohjanneet pelottomuus, epämuodollisuus, ihmisrakkaus, globaali liikkuvuus ja uteliaisuus. Hänen mielestään työnsä voi tehdä hyvin vain antautumalla siihen kokonaan, kohtaamalla ongelmat, elämällä läpi sitä mistä kirjoittaa. Heinrich Böllin kirjoista huokuu tämä sama henki.
Oikeastaan arkkipiispa Jukka Paarma puhui hyvin wallraffilaisittain kun hän jakoi kirkon tiedonvälityspalkinnon Riittasisko Räikkeelle. Tämä vuosittain jaettava palkinto luo samalla aina mahdollisuuden punnita kirkon viestinnällistä tilaa ja kysyä miten hyvin tai huonosti olemme tietoa jakaneet.
Paarma muistutti miten papin pitäisi rukouksesta puhumisen sijasta johtaa seurakuntalaisensa rukoukseen. Journalistinkaan ei pitäisi vain kertoa asioista vaan hänen pitäisi saada lukijansa heräämään, ottamaan kantaa ja toimimaan. Siksi asioiden esittely ei riitä, ne pitää ”elää läpi”, niiden pitää kolahtaa eli tulla omakohtaisesti todeksi.
Jukka Paarma oli kaivanut esimerkiksi kirkkoherra Jussi Talasniemen ja professori Luri Haikolan käymän keskustelun. Kun Talasniemi nuorena pappina oli miettinyt miten rippikoululaisille tulisi opettaa rukouksesta, sattumalta juuri silloin hänelle soitti etiikan professori Lauri Haikola. ”Mitä minä niille sanon rukouksesta”, kysyi pappi professorilta.
”Älä sano mitään. Vie ne kirkon alttarin eteen ja lue niille psalmeja. Eihän kirkko ole teoriaa vaan praktiikkaa”, vastasi Lauri Haikola. Vastaus oli samansuuntainen mihin filosofi Ludwig Wittgenstein neuvoo: ”Älä kysy sanan merkitystä. Kysy sen käyttöä.”
Uusi arkkipiispamme muistutti tällä esimerkillä siitä miten seurakunnassa pitäisi rohjeta elää. Sen sijaan että puhuisimme Jumalasta, pitäisikin ohjata kääntämään katse Jumalaan päin. Rukouksesta puhumisen sijaan tulisi rukoilla, huutaa Jumalan puoleen, kääntyä Jumalaan päin vajkka hiljaa ja huokaillen..
Media jahtaa usein muutoksia, ristiriitoja, katastrofeja, onnettomuuksia, se on vähemmän kiinnostunut kirkon pääuutisesta, siitä että Jumala on todellisuutta ja elää meidän keskellämme. Vaikka se ei ole läheskään aina raflaavaa ja näyttävää, kirkon viestinnässä tulisi kuitenkin, kaiken uhallakin, keskittyä kääntämään katse Jumalaan päin. Jumalan salaisuuksia ei voi aavistaa muutoin kuin elämällä jumalallisessa todellisuudessa, elämällä läpi niitä salaisuuksia, joihin Jumala itse on kätkeytynyt.
Olen tähän paarmalaiseen ajatuskulkuun törmännyt usein myös toimittaessani radiohartauksia. Olen miettinyt miten Jumalasta puhumisen sijasta voisin kääntää kuulijoiden päät Jumalaan päin. Miten radion tai sanomalehtien välityksellä voisi aidosti rukoilla? Miten nykyistää pelastussanomaa niille ihmisille, joille median välityksellä yritän puhua.
Luulen, että Riittasisko Räike (entinen Jukkala-Benisch) sai palkintonsa pitkälle siksi, että hän on ohjelmissaan elänyt evankeliumia todeksi. Se ei ole ollut vain kalliin asian esillä pitämistä vaan ilosanomasta iloitsemista. Lehden lukija tai television katsoja erottaa kyllä aidon epäaidosta. Günther Wallaraff sanoo, että hänen korkeakoulujaan ovat olleet tehtaat ja yömajat. Siksi ei ole ihme että hän yllyttää olemaan pelottomasti utelias. On annettava itsensä kokonaan siihen mitä tekee.
Veli-Matti Hynninen