Papin puntari 4.2.1999
Miten komea – mutta samalla lyhyt – on kohu-uutisen elämänkaari. Viestintätutkija Ulla- Maija Kivikuru arvelee, että Sonera-paukut ja Sundqvist-jupakat ovat kyllä aikansa olleet otsikoissa, mutta kovankin uutisen elämänkaari on sittenkin yllättävän lyhyt.
Sekään ei pahemmin enää suomalaista hetkauttaisi, jos ykköspoliitikkomme lentäisi jonnekin veroparatiisiin mukanaan Suomen valtion kassa ja ‘väärän’ puolueen ministerin vaimo. Kolme palstaa, kotimaansivuin ylälaita ja homma olisi sillä kuitattu. Politiikka on niin likaista peliä, että siitä ei kannata liiemmin kirjoitella. Näin tuumailee viestintäguru.
Saksassa törmäsin kirjaan Onko politiikka vielä pelastettavissa? (Ist die Politik noch zu retten?) Kirjassa tunnetut saksalaiset pohtivat totuuden ja vapauden suhdetta. Totuus voi löytää vapaudesta päämääränsä. Mutta mkä ei tee vapaaksi, ei myöskään ole totuudellista. Siis onko politiikka vielä pelastettavissa?
Suomessakin tunnettu teologi Jürgen Moltman punnitsee tässä kirjassa vapauden suhdetta yhteisöllisyyteen. Mitä vapautta se sellainen on jos ajattelee vain itseään ja omia mahdollisuuksiaan, mutta elämä jää irralliseksi eletystä todellisuudesta. Moltman tarkastelee ihmisen vapautta kolmesta näkökulmasta. Ensinnäkin vapaus on aina vallankäytön väline. Toiseksi vapautta ei voi irrottaa yhteisöllisyydestä. Ja kolmanneksi vapaus yllyttää luovaan intohimoon mikä synnyttää kaikkea mahdollista uutta. Vapauden tulisi olla voimavara, resurssi, elämän vauhdittaja, ei jarruttaja.
Vapauden kolmas ulottuvuus tuntuu tutuimmalta. Jos vapauden ilmapiiri alkaa innostaa, luomisvimma kasvaa ja uutta jälkeä alkaa syntyä, eikö vapaus juuri silloin ole täyttänyt jaloimman tehtävänsä? Vapaus on jo luomisessa meihin pantu sisäinen ominaisuus, osa ihmisluontoa. Siksi sen kaipuuta ei mikään voi tukahduttaa. Vapautta on historian aikana miljoonin tavoin raiskattu ja tallattu, mutta hengiltä sitä ei koskaan voi saada. Vapaus nostaa aina päänsä pystyyn, senkin uhalla että päätä ei aina silitellä.
Toinenkin kirja Saksanmatkalla puhutteli. Ystävyysseurakuntamme Meldorfin pappi Kurt Knorr lahjoitti meille juuri julkaisemansa esikoisteoksen Lohdutusta kyynelten alla (Trost unter Tränen). Siinä pastori Knorr tuo runoksi puettua lohdutusta elämän kolhimille kanssavaeltajilleen. Kärsimys seuraa ihmistä läpi elämän ehkä uskollisemmin kuin mikään muu. Vaikka surupukuun on pukeuduttava, elämän ei tarvitse olla tukahduttava, jos löytää vapauttavan lohdutuksen.
Kurt Knorr on pitkän linjan seurakuntapappi, joka nyt kirjansa välityksellä tuo arvokkaita kokemuksiaan yhteiseen käyttöön. Olen yhä enemmän alkanut arvostaa seurakuntatyön tuomaa kokemusta. Elämää opitaan parhaiten sittenkin elämällä, ei lukemalla tai tutkimalla. Opinnäytteiden ja titteleiden arvostus on meillä turhaan ylikorostunutta. Knorrilta olen ennekin saanut monta käytännön vihjettä seurakuntatyöhön.
Ja vielä yksi jännittävä kokemus tuliaisina Saksanmaalta. Vähän ennen Hampuriin koneemme lähtöä ehätimme vielä tervehtimään 89-vuotiasta läänirovastia, tohtori Gregor Steffeniä. Askel oli jo hidas, muistikin katkeili, mutta tyyli oli tallella. Eniten Steffenin kohtaamisessa hätkähdytti se, kun huomasimme hänen olevan sinnikkäästi hepreankielen kimpussa. Hänen jokaiseen päiväänsä kuuluu raamatunkääntämistä hepreasta saksaksi. Steffen muistutti, että vapautta ei ole se, että saa tehdä mitä tahtoo vaan se, että tekee mitä tahtoo. Suurinta vapautta taitaakin olla se, että muistaa kääntää katseensa sinne missä on todellinen vapauden ja ilon lähde.
Veli-Matti Hynninen