Papin puntari 18.2.1999
Haastattelijat ovat jälleen ahkerasti minua lähestyneet. Olen tässä elämänvarrella kyllä tiheisiinkin haastatteluihin tottunut tottunut, mutta ennen ei ole minua vielä kirkonkirjoilla ahdisteltu. Nyt on. Sekin lysti on nyt koettu, vanhat kirjat avattu ja lausunnot annettu.
Kysymys koskee vanhojen kirkonkirjojen oikeaa säiltytystapaa. Miten arvokkaat aarteet pitäisi säilyttää?
Jokainen tietää, että arvokas tulenarka materiaali olisi säilytettävä kosteudelta ja tulelta turvatussa paikassa. Siksi kysymys näyttääkin aluksi aivan viattomalta ja helpolta vastata, mutta eipäs olekaan. Kirkonkirjojen säilytykseenkin voi näet liittää henkilökohtaisia intohimoja ja ihmiselle niin luontaista omimisen tarvetta. Pitäisikö ne säilyttää Loviisassa? Vai olisiko turvallisempaa viedä ne johonkin maakunta-arkistoon?
No, otin asiasta selvää. Kirkkohallituksen tarkastaja tiesi suositella, että seurakuntien olisi viisasta siirtää sata vuotta vanhemmat kirjat yleisarkistoon. Siellä ne ovat paremmassa turvassa, asianmukaisissa säilytystiloissa, asiantuntijoiden valvonnassa. Koska sinne on koottu monien seurakuntien arkistoja, historian- ja sukututkijoiden on helpompi siellä kaivaa tietonsa esille. Ja helpottaisihan se myös paikallisseurakunnan työtä, jos saisimme ohjata kaikki tutkimuspyynnöt suoraan sinne missä hommat hallitaan.
Juuri meillä Loviisassa sattuu olemaan 1700-luvulta lähtien perin arvokasta tietoa kellariholveissa kirkkoherranviraston alla. Pari vuotta sitten piispantarkastuksessa meitä patistettiin siirtämään nämä turvallisempaan maakunta-arkistoon. Mutta hitaita kun olemme, kirjat eivät ole liikahtaneet milliäkään. Kun tuomiorovasti Mikko Heikka tänä vuonna piti piispantarkastuksen jälkitarkastuksen, hän huomasi ettei asiaan oltu puututtu. Saimme moitteet.
Samalla saimme uuden jatkoajan hoitaa asian kuntoon. Asia on käsiteltävä hallintoelimissä. Viimekädessä kirkkovaltuusto päättää miten turvallisessa paikassa Loviisan historiatietoa säilytetään. Eli meistä itsestämmehän se on kiinni, säilytämmekö rahat sukanvarressa tyynyn alla vai viemmekö ne pankkiin korkoa kasvamaan? Lopulta tässäkin mitataan perusasennettamme ihmisinä. Olemmeko valmiita luopumaan ja luovuttamaan vain haluammeko kynsin hampain tarrautua ”omaan”, vaikka tietäisimme sen epävarmaksi ja epäviisaaksi?
Afrikkalainen asenne nousi tässä sotkussa mieleen. Afrikan kielten ja kulttuurin tutkija Raimo Harjula heitti tässä ilmoille suahili-sananlaskun: ”Jos lehmä kulkee edellä niin koko lauma on suossa.” Afrikkalaiset korostavat usein sitä miten yksin syödessä ei tule kylläiseksi ja että hyvä elämä toteutuu vain yhteydessä toisiin. Mutta edessä kulkija on aina tärkeä. Olen usein tuntenut miten vaikeaa kirkkoherrankin on joskus ohjata laumaansa kestävälle pohjalle. Lehmän perässä koko porukka voi löytää itsensä suosta.
Toinen haastattelija taas kysyi minulta minkälainen on minun Jumalani? Hänelle vastasin, että minun Jumalani on luomisen ja levon vuorottelua. Jumalallinen elämä on uuden luomista, innostumista, antautumista. Kirjoittaessani, puhuessani tai muuten luodessani jotakin uutta tunnen olevani lähellä Jumalaani. Ja päinvastoin. Silloin kun sanon ”ota minut” eikä minulla ole mitään muuta mahdollisuutta kuin vain olla ja ottaa vastaan, tunnen olevani lähellä Jumalaani. Minun Jumalani antaa, ei vaadi. Hän yllättää pukeutumalla täydelliseen vastakohtaansa: heikkoudessa, voimattomuudessa, tappiossa ja kärsimyksessä hän on todellisesti läsnä ja kantaa minua. Jos en ottaisi vastaan tätä, Jumalan hyvyyttä minulla ei olisi mitä jakaa toisille.
Alkanut paasto kutsuu karistelemaan pölyt vanhasta ja sonnustautumaan kohti uutta. Paasto on läpivalaisua ja vuosihuoltoa, uudistumista ja uuteen luottamista. Se kirja joka kertoo rakkauden uhritiestä ei jouda arkistoon – se on pantava käyttöön.
Veli-Matti Hynninen