Papin puntari 25.2.1999
Viime aikoina on ollut puhetta vanhoista kirjoista. Poimin nyt esille kirjoista arvokkaimman, Loviisan kirkossa säilytettävän vuoden 1642 Raamatun. Tätä voi vaikka ensi sunnuntaina messun yhteydessä käydä katsomassa.
Toisella nimiölehdellä on teksti: ”Biblia, Se on, Coco Pyhä Ramattu, Suomexi. Pääramattuin, Hebrean ja Grecan jälken: Esipuhetten, Marginaliain, Congordantiain, Selitösten ja Registerein cansa.” Nimiölehdellä on myös Sigismund Vogelin kuparipiirros, joka esittää syntiinlankeemusta, Abrahamia ja Iisakia, maailman luomista, Moosesta laintauluineen ja ylipappi Aaronia papinasussaan.
Neljäkymmentä vuotta kesti tämän Raamatun synnytystyö. Esipuhe antaa ymmärtää että ”tämä pyhä ja kallis Kirja” on suomennettu heprean- ja kreikankielestä, mutta myös Lutherin saksannosta on käytetty hyväksi. Kääntäjät kertovat käyttäneensä hyväksi myös tuoreinta ruotsalaista Raamattua. Esipuheen, selitysten ja hakemiston rakenne on saatu sieltä. Aikaisempien sukupolvien työ saa heiltä tunnustusta. Raamattuhan ei ollut 1600-luvullakaan mikään uusi kirja. Haaveiltu oli jo aiemminkin, mutta vasta suurvaltakaudella toteutui Suomen uskonpuhdistajien toive saada koko Pyhä sana käännetyksi suomenkielelle.
Valtio maksoi viulut. Kalleimmalle mahdolliselle paperille painettu Raamattu jaettiin valtakunnan korkeille herroille. Raamattua painettiin 1200 kappaletta, josta kaksi kolmannesta saatiin Suomeen.Tuomiokapituli määräsi 1644 että jokaisen suomenkielisen seurakunnan oli hankittava yksi Raamattu. Papit ovat aina olleet kirjaharrastajia. He ostivat tätä Raamattua myös henkilökohtaiseen käyttöön.
Raamatun paikka oli alttarilla. Kansan keskuuteen tämä Raamattu pääsi vasta seuraavan käännöksen ilmestyttyä. Koska varastossa oli vielä tätä Raamattua, talonpojat pääsivät ostamaan sitä kun papisto luopui siitä kielen vanhentumisen takia. Tämän Raamatun käyttöikä oli vain 43 vuotta sillä seuraava Raamattu saatiin jo vuonna 1685.
Vanha kirja sopii muistettavaksi tänään myös siksi, että nyt sunnuntaina vietettävä Kalevalanpäivä vie ajatuksen suomalaisen kirjan kehitykseen. Allakka muistaa suomalaiset merkkimiehet Agricolasta Runebergiin, Aleksis Kivestä Eino Leinoon. Mutta Lönnrotia ei allakassa muuten muisteta kuin Kalevalanpäivän (28.2.) kautta. Lönnrot kirjoitti Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheen 28.2.1835. Agricolan kuolinpäivä on sama kuin Lönnrotin syntymäpäivä.
Kansalliseepoksemme on aina innoittanut taiteilijoita. Kuvataide ja sävellykset tulkitsevat Kalevalan kautta suomalaista sielunmaisemaa. Kalevalan runoissa kuvastuu muinaisten suomalaisten tietäjien maailmankuva ja yhteys muiden kansojen jumalaistarustoihin. Esimerkiksi Kalevalan luomisruno muistuttaa intialaisia luomiskertomuksia. Lemminkäistaru tulee lähelle egyptiläistä Osiris legendaa. Emme siis ennekään ole olleet vailla kiinteitä kansainvälisiä vaikutuksia.
Myytit ovat ajalta, jolloin ajatukset kulkivat enemmän mytologiseen eli symbolistiseen suuntaan. Olemmeko kadottaneet samalla jotakin, kun olemme jättäytyneet yhä enemmän kielen varaan? Silloin ihmiset eivät kyenneet ilmaisemaa itseään filosofisella ja tieteellisellä tavalla, oli siis luonnollista puhua symbolein ja vertauskuvin. Myyttikieltä hyväksymme enää unissa tai enintään taiteessa, muuten rationalistumisemme on varmasti köyhdyttänyt meitä rutkasti.
Raamattua olisi hyvä lukea joka päivä. Ei olisi pahitteeksi jos kerran vuodessa Kalevalanpäivän aikoihin kaivaisimme myös Kalevalan esiin hyllystämme.
”Lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan,lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme.”
Veli-Matti Hynninen