Papin puntari 18.3.1999
Kevättä rinnassa, pilkettä pinnassa. Jytkettä ja jännitettä on näihin päiviin ladattu: on vaalikuumetta, numeroita, lupauksia, kehumista kaikenlaista eikä vieraistakaan ole ollut pulaa. Kaksi rauhannobelistia kiistelty Jasser Arafat ja suosittu Nelson Mandela saivat seurakseen saksalaisen rattopojan, liittokansleri Gerhard Schröderin. Kaikki kolme kävivät samana päivänä puristamassa suosiotaan säästävän Martti Ahtisaaren kättä. Lopulta Schröderkin sai koneensa käyntiin ensin tyhjennettyään tuoppinsa Kappelissa ja heti kun viimeisistäkin vieraista oli päästy, alkoi paukkua Brysselissä. Komissaari Liikanen kollegoineen tipahti korkealta jakkaraltaan niin että Euroopan seinät alkoivat täristä ja eurokeitto päristä. Euroopan kurssit alkoivat laskea ja samalla alkoi komissio laskea liukasta alamäkeä.
Olo on ollut vähän samanlainen kuin Veijo Meren näytelmässä Yhden yön tarinat. Siinä kirjailija tarkastelee suomalaisia lähisuhteita, miehen suhdetta naiseen, miehen mieheen ja naisen naiseen. Elämässä ja erityisesti rakkaudessa ei mitään näet saa ilmaiseksi. Nuorena moni luuleekin että millään ei ole mitään väliä eikä elämässä mikään ole mistään kiinni. Vasta keski-iässä paremmin huomaa mitä kaikesta joutuu maksamaan. Rakkauden hinta on kärsimys, siinä tulee ostaneeksi onnea määrättömästi. Siksikö me keski-ikäiset olemme tulleet liiankin varovaisiksi, koetamme välttää rakkautta, suojaudumme ja mitätöimme elämän parasta puolta? Näin aprikoi Veijo Meri ja heittää samantien kaikki suhteet samaan puntariin. Unohtuuko se, että vasta kun voi olla yhtä toisen kanssa, alkaa pitää yhtä koko maailman kanssa? Mene ja tiedä.
Meri puolustaa myös puhumattomuutta. Ihminen on saavuttanut jotain vasta silloin kun hän voi olla luontevasti toisen kanssa puhumatta mitään. Äänestyspäivä osuu näissä vaaleissa Marianpäiväksi. Maailman ihailluin ja kunnioitetuin nainen Maria viettää nyt, yhdeksän kuukautta ennen joulua omaa juhlapäiväänsä. Laulujen laulussa Marian vatsaa verrataan liljoilla ympäröityyn vehnäkumpuun. Maria on kuin pyhä pelto, joka siemenettä kasvattaa viljan, josta sitten leivotaan leipä koko maailmalle. Samaan viitta antiikin naishahmo Demeter (lat. Ceres), joka on ”viljan äiti.” Maahan kylvetty jyvä näyttää ensin kuolevan, mutta keväällä se nouseekin uuteen elämään. Marianpäivä liittyy yhteen perussalaisuuteen: vasta luopumalla ja jakamalla ihminen alkaa rikastua, vain antamalla saa ja vain kadottamalla löytää. Pääsiäisen suuri salaisuus lähestyy meitä myös Marian kautta: lopulta vasta kuolema avaa uuden elämän.
Marianpäivänä on usein ylistetty Marian nöyryyttä ja kuuliaisuutta, sitä että hän suostui täyttämään saamansa tehtävän. Luterilaisessa tulkinnassa Marialle on etsitty ulospääsyä tästä autoritaarisesta kuuliaisuusperinteestä. Verkostoituvassa maailmassamme ei yksinkertaisesti tulla toimeen ilman samantasoisuuden ja etsinnän horisontaalista (managment by wandering) perusperiaatetta. Siispä Maria astuu lähellemme kärsivänä, hapuilevana, avoimena, uutta etsivänä. Hänestä tulee ystävämme, vertaisemme. Kuuliaisesta tehtävän täyttäjästä kasvaa voimanpesä, päättäväinen tahtonainen, sellainen liehuvan liekinvarsi, joka uskaltaa elää täysillä, antaa itsensä toisille ja samalla rohkenee sitoutua tehtäväksiantajaansa ehdoitta. Tällaista Mariaa en (minä ainakaan) voi olla rakastamatta. Hän on ihailumme ja kunnioituksemme ansainnut. Hänelle kohotamme maljan, hänen kauneuttaan ylistämme. Hänelle ojennamme ruusun ja liljan hänen juhlapäivänään. Toivotan aurinkoista Marianpäivää. Jos ei Maria maata näytä, ei huhtikuussa vielä kesää tule.
Veli-Matti Hynninen