Papin puntari pääsiäiseksi 1999
Näyttämön keskellä seisovaan puuhun kiivennyt viaton poika pitelee kädessään palavaa kynttilää, tuuli soi oksistoissa, rauha laskeutuu puun ympärille. Näin Samuel Beckettin kuuluisa näytelmä Godot otti vastaan ensi-iltayleisönsä Kansallisteatterin Willensaunassa.
Puun ympärillä ilvehtivät klovnit hakevat letkautuksillaan selitystä ihmiskunnan tuskatilaan. Maailman akseliksi kasvava puu todistaa miten vaikea on löytää selitystä kärsimykselle ja tyhjyydelle,jonka vallassa kulkijat asettelevat kysymyksiään. Näytelmä nostaa mieleen mayojen pyhän puun, joka kannattelee taivaankantta. Keskuspuun lisäksi maailmankaikkeutta pitävät pystyssä eri ilmansuuntiin nostetut nurkkapuut, koko kosmos lepää puiden varassa.
Olin nähnyt Beckettin näytelmän – silloin nimellä Huomenna hän tulee – edellisen kerran 1966 eli kolmekymmentäkolme vuotta sitten. Näytelmä perustui silloin Herra Godotin odottamiseen, jännite säilyi läpi esityksen, kaikki rakentui odottamisen varaan. Vaikka Godotin luvattiin tulevan huomenna, hän ei ikinä tullut. Häntä odottavat odottavat yhä turhaan. Lupaus pitää kuitenkin odottajat pystyssä, vain odottamalla ihmiset kestävät, vaikka odotus ei ikinä täyttyisi. Silloin näkemäni näytelmän odotus-momentti oli niin vahva etten ole kaikkina näinä pitkinä vuosikymmeninä päässyt siitä eroon. Riensin nyt katsomaan Godotia uteliaana uudelleen.
Beckettin Godotia pidetään vuosisadan näytelmänä. Se on suomennettukin neljään kertaan. Suomalainen kantaesitys nähtiin Kansallisteatterin pienen näyttämön avajaisten aikoihin 1954. Näytelmän henki on ilmeisesti muuttunut paljon, tätä uusinta tulkintaa on vaikea uskoa Beckettiksi lainkaan. Tässä Godotia tuskin muistetaankaan, koomisesti elehtivät, poukkoilevat klovnit ohjaavat ajatuksen joutilaisuuden maailmoihin. Klovneilla on aikaa, he eivät tunnu odottavan juuri mitään, heitä vain on kohdannut pahin mahdollinen onnettomuus: heillä ei ole mitä odottaa.
1960-luku oli täynnä tihenevää odotusta. On sitä 1990-luvullakin, jos markkinoiden kaipaus ja rahan himo lasketaan odottamiseksi. Mutta ihmiset odottavat enemmän kauppojen kuin kirkkojen tai kirjastojen aukeamista. Sitä kyllä osataan odottaa, että mielihyvän saisi ostetuksi yhtä halvalla kuin kärrillisen olutta Viron risteilyllä. Tyhjyyttä perässään raahaavat ihmiset eivät täyty eivätkä tyydy, sillä he ovat kadottaneet tulevaisuutensa.
Luulen että Godotin tyhjänpäiväistyminen on enemmän aikamme kuin ohjaaja Esa Leskisen syytä. Mitä muuta hän voisikaan näyttää kuin aikamme onttouttaan kolisevaa tyhjyyttä ja poukkoilevaa levottomuutta? Vaikka ohjaaja yrittää olla viattomalla tavalla hupaisa, katsoja oivaltaa nopeasti tulleensa petetyksi. Näyttämöllä hienovaraisinkin valhe paljastuu, keinotekoinen tietopohja (data) hurmaa hetken, mutta haihtuu silmänräpäyksessä.
Puu on tämänkin näytelmän pelastus, vain se jää jäljelle, klovnit uupuvat, liike lakkaa, näyttämön keskellä kukkii puu. Hedelmätön, kuivunut puu on vanhastaan syntisen ihmisen symboli. Legendan mukaan paratiisin hyvän ja pahan tiedon puusta veistettiin aikanaan Kristuksen risti. Siksi puu on kristillisessä ikonografiassa jumalallisen elämän vertauskuva.
Vuodenaikoja seuraten puu viittaa elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Ristinpuu on siunattu, sillä sen oksilla on vuotanut pyhä veri. Ristinpuun hedelmä on makea ja hyvä. Ristinpuu on ehtymättömän elämän lähde. Kristus itse on oikean elämän puu: Elämän Puu.
Käsillä oleva rakkaus on aina suurin, ensimmäinen. Siksi pääsiäinenkin eletään aina uudestaan ja uudestaan todeksi. Juhla ei ole muistelemista vaan nykyistämistä. On kiivettävä näytelmän pikkupojan lailla puun syliin ja sytytettävä kynttilä. Jeesuksen ristinpuu on Elämän Puu, jonka varassa maailma lepää. Pääsiäiskynttilästä valo leviää kaikkeen maailmaan.
Veli-Matti Hynninen