Papin puntari 8.4.1999
Kirkkomme piispat ovat viitoittaneet hyvän elämän tietä julkaisemalla kirjasen ”Kohti yhteistä hyvää.” Piispat kantavat huolta hyvinvointiyhteiskunnasta ja evästävät uutta hallitusta ottamaan huomioon pienen ihmisen tarpeet. Piispojen huoli on ymärrettävä ja kaikinpuolin kannatettava. Tästä valppaudesta piispojamme voi onnitella.
Piispojen vilpitöntä halua vaatia oikeudenmukaisuutta markkinaliberalismin hullaannuttamassa maailmassamme on lehdistössäkin tervehditty ilolla. Lopulta piispatkin korottavat äänensä yhtymällä valveutuneet papiston vaatimuksiin oikeudenmukaisuuden ajajina. Emme me papit paljon vartijoina ole lainkaan liikaa tässä ääntämme korottaneet. Hyvinvointiraportti tuli todelliseen tarpeeseen.
Piispat pitävät pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaamme luovuttamattomana aarteena. Jokaiselle ihmiselle on taattava perusturva. Markkinaliberalismin taloudellinen ylivalta ei saa polkea pienen ihmisen varpaille. Taloutta on maailmanlaajuisesti säänneltävä heikomman hyväksi, sillä ilman sääntelymekanismeja markkinat eivät kykenisi huolehtimaan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Tarkoituksenmukaisuus ei saa kävellä oikeudenmukaisuuden yli. Markkinoiden maksimointi ei saa johtaa moraalin minimointiin. Vain asettumalla heikomman asemaan, voi löytyä oikeus tavallisen ihmisen hätään, tie yhteiseen hyvään (kultaisen säännön periaate).
Olen yrittänyt lukea piispojen raporttia huolellisesti ja miettiä miksi se kuitenkin jättää lukijan epävarmaksi. Kunnes oivalsin, etteivät vain piispatkin olisi jämähtäneet siihen vanhaan valituskuoroon, jossa veisataan iänikuista itkuvirttä väärästä tulonjakopolitiikasta. En löydä raportista riviäkään, mikä panisi näkemään uusia näkyjä, mikä nostattaisi uutta toivoa paremmasta huomisesta. Eivät piispat kanna huolta siitä miten yrittäjyys kasvaisi, miten saataisiin paremmat tulot kaikille, mistä löytyisi ahkeruuden ja innokkuuden dynamiikkaa. Vaikka tuloerot vähän kasvaisivatkin, ei se haittaisi, jos ahkeruus palkittaisiin ja ihmiset innostuisivat yrittämään. Mutta tämä jää piispoilta – tietoisesti tai tietämättä – sanomatta.
Markkinat ovat tulleet jäädäkseen, turha on motkottaa niiden ylivaltaa vastaan. Mutta markkinat eivät saa sanella vaan niiden tehtävänä on luoda uutta. Markkinat eivät saa orjuuttaa vaan vapauttaa, niiden tehtävänä on saada elämä kukoistamaan. Alentamalla palkkaveroja kannustetaan ihmisiä yrittämään. Valtion 420 miljardin velkaa on hyvinä vuosina lyhennettävä muutamalla miljardilla vuodessa, mutta ei liikaa, jottei veronalennuspolitiikka vaarantuisi. Työikää on pidennettävä ja eläkeikää siis nostettava, jottei väestön vanheneminen tuottaisi liian suurta rasitusta eläkkeitämme maksaville nuorille sukupolville.
Piispat siis viitoittavat tietä hyvään elämään keskittymällä tulonjakoon. En ole kuitenkaan ainut, joka olisi herrojen piispojen raportissa mielellään nähnyt myös elämisen laatua nostattavia tuulia. Siitä eivät piispat kuitenkaan puhu. He näyttävät juuttuneen aineellisen hyvän upottavaan suohon. He viisveisaavat (raportissaan) yhteiskuntamme sosiaalisesta ja ekologisesta teveydentilasta.
Kosovon sota pakottaa jälleen tunnustamaan miten herkässä on tappelunhalu, ahneus ja kosto. Jos kaikkea mitataan piispojen lailla taloudella, rakkauden, hellyyden ja ihmisyyden sydänäänet jäävät liikaa taka-alalle. Rahan ja kulutuksen sijasta pitäisi enemmän kiinnostua elämisen laadusta. Tuloskeskeinen toimintamalli voi johtaa henkisen ja hengellisen kokemusmaailman kadottamiseen. Piispat sanovat kulkevansa kohti yhteistä hyvää, mutta miksi he jättävät tämän henkisen ulottuvuuden mainitsematta? Raporttinsa lopussa he viittaavat luterilaisen sosiaaliajattelun kommuunio- ja esivalta periaatteeseen, jonka pohjana on hyvää jakava Luoja. Mutta miksi piispat vähättelevät elämää jättämällä Jumalan pelkäämänsä markkinaliberalismin juoksupojaksi?
Veli-Matti Hynninen