Papin puntari 22.4.1999
Kevät on rehvakas vuodenaika. Se sulattaa jäät ja nostattaa innot. Kevät palauttaa linnut ja laulut, se herättää tunnon ja toivon. Kevääseen kertyvää uutta ei pitäisi päästää karkaamaan käsistään.
Elämä itsessään on ihme. Ihminen tässä kiertokulussa säilyttää salaisuutensa loppuun asti. Suhde vuodenaikoihin, elämänilmiöihin, omaan elinympäristöön ja ihmisiin paljastaa ihmisyyden laadun. Kevät muistuttaa miten paljon meillä on tunnetta, tahdonvoimaa, piilotajuntaa, muistia, kokemuksia ja vaikka mitä. Ihminen itsessään on loputon salaisuus. Vasta suhde näihin oman itsen ulottuvuuksiin saa meidät tuntemaan rikkautemme.
Kirkkoisä Augustinus muistuttaa miten nämä elämään kuuluvat suhteet vasta saavat elämän maistumaan elämältä. Sisäinen välimatka on välttämätön, jotta löytäisimme toisissamme itsemme. Ihmisen on tultava tietoiseksi tietoisuudestaan. Vasta se tekee mahdolliseksi eläytymisen toiseen ihmiseen, yhteyden rakentumisen, rakkauden.
Oletteko panneet merkille, että keväällä ihmissuhteet – ehkä juuri näistä syistä – usein uudistuvat. Kevään ihme, uuden esiinpuhkeaminen patistaa meitä itsetuntemuksen kasvattamiseen ja yhteisen ihmisyyden etsintään. Se yllyttää myös luottamaan omaan ajatteluun ja kokemukseen.
Mitä on olla ihminen? Ihmiset tuntevat toisiaan vähän ja senkin vähän yleensä väärin. Muistan Toivo Pekkasen lauseen: ”Suurin saavutuksesi on se, että opit aavistelemaan, miten vähän me ihmistä tunnemme.”
Vieläkin puhuttelevampi kirjallinen kuva nousee Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Viertolan kartanon neljäkymmentä vihaista härkää pakottivat veljekset kipuamaan korkealle Hiidenkivelle. Mutta turhaan härät kivenjuurella möyrysivät, veljekset olivat turvassa. Härät edustavat tässä ihmiskunnan vihollisainesta, väkivaltaa, turhamaisuutta, itsekkyyttä ja epäoikudenmukaisuutta, sitä mikä on usein tervettä järkeä voimakkaampaa. Kevään parhaisiin puoliin kuuluu sen kyky ajaa meitä itsetajunnan Hiidenkivelle. Kivelle emme hevillä nouse ennenkuin joku ajaa meitä takaa ja on pakko kivuta. Mutta aina hämmästymme miten toisenlaiselta elämä sieltä näyttää. Sieltä näkee paljon paremmin ja paljon kauemmaksi.
Luonnon kiertokulku palauttaa siis ajatukset ja tunteet oikeille paikoilleen. Siksikö kevään riemu ylittää arjen, koska koko elämä – juuri arki – uudistuu. Olemme totuudellemme velkaa sen, että asetamme sen aika ajoin kyseenalaiseksi. Emeritusprofessori Reijo Wilenius muistuttaa uusimmassa kirjassaan miten ovelasti ihminen sulkee silmänsä ympäristöltään. Ihmisellä on hämmästyttävä kyky olla tietoisesti huomaamatta niitä asioita, jotka ovat ristiriidassa hänen aikaisempien käsitystensä kanssa.
Olemmeko niin läpeensä ennakkoluuloisia, että uusiutumisemme käy miltei mahdottomaksi? Vanha kertomus paljastaa. ”Minä tapasin sinut eilen. Tällä välin olet muuttunut. Sinä olet muuttunut, mutta minulla on yhä eilinen kuva sinusta. Tuo kuva mielessäni kohtaan sinut tänään, enkä sen vuoksi ymmärrä sinua – ymmärrän sinusta vain eilen saamani kuvan. Jos haluan ymmärtää sinut toisenlaisena, muuttuneena, minun on häivytettävä eilinen kuva, oltava siitä vapaa.”
Kristillisen uskon ytimeen kuuluva anteeksiantamus uudistaa ja parantaa elämää, koska se vapauttaa meidät luottamaan muutokseen. Ei tarvitse juuttua menneen talven lumiin, koska kevät on sulattanut lumet. Ei pidä lyödä lukkoon käsityksiään toisesta ihmisestä, sillä hän ei ole tänään enää samaa kuin eilen kohdatessamme.
Vaikka kevät on rehvakas vuodenaika, se riisuu meidät rehvastelusta rakkauteen. Ei ole muuta tietä tulevaisuuteen kuin kohdata kevään ihme.
Veli-Matti Hynninen