Papin puntari 5.5.1999
Juuri vietetyn ruusunpäivän ja edessä olevan äitienpäivän merkeissä puhe kääntyi lähetyspiirissä ruusuun. Ruusu on vanhastaan kestävän rakkauden tunnuskukka, jonka kunniaksi aina kesän puhjetessa vietettiin ruusujuhlia (rosalioita). Italiassa ruusulle omistetut juhlat (domenica rosata) yhä liittyvät helluntain juhlintaan.
Antiikin ajatusmaailmassa ruusu liitetään humalan jumala Dionysokseen. Juhlijat seppelöitiin ruusuilla, joiden uskottiin viilentävän viinin kuumotusta ja estävän ihmisiä vuotamasta salaisuuksia toisille. Tästä johtunee, että ruususta tuli monien muiden merkitystensä lisäksi myös vaikenemisen symboli.
Näin luterilaisessa kirkossamme uutta tulemistaan elävä rippi liittyy omalla tavallaan ruusuun. Rippituolien puuleikkauksiin vanhastaan piirretyt viisilehtiset ruusut muistuttavat rippisalaisuudesta. Ripittäytyjän ripissä kertomansa asiat pysyvät aina salassa. Sitäkään ei saa paljastaa, että joku on käynyt ripittäytymässä. Rippisalaisuutta ei koskaan eikä missään saa paljastaa. Siihen viittaa sanonta sanonta ”sub rosa” eli ruusun alla sanottu sitoo papin ehdottomaan vaitiolovelvollisuuteen.
Puolipaastosunnuntaina jaettavat keltaiset ruusut viittaavat Jumalan suosiollisuuteen ihmistä kohtaan. Keltainen ruusu on ”kultainen”, suosion tunnus. Niinkuin Jumala hyväksyy meidät ehdoitta yhteyteensä, tulisi meidän olla suosiollisia toisillemme. Kyllä seurakunnan piirissäkin valitettavan usein tapaan sen, jonka ruusulla piikit ovat pystyssä ja kauneus kadoksissa. Ilo ja leikki karkaavat ruusutarhasta kun tämä ilonpilaajia astuu myrkyttämää ilmapiiriä. Piikkivarsi kuuluu ruusun, mutta se ei ole koko ruusu.
Ruusun tehtävänä on muistuttaa suosiollisuudesta. Piikittelyn sijasta tulisi rohkaista, jarruttamisen sijasta kannustaa, pahanjauhamisen sijasta suitsuttaa. Ruusu muistuttaa rentoudesta, joka synnyttää kateudesta ja kaunasta vapauttavaa juhlamieltä. Dante käyttää nimitystä rosa candita muistuttaessaan suosiollisuuden taivaallisuudesta. Ei ihme, että ruusua kutsutaan kukkien kuningattareksi, ylitsevuotavan rakkauden tunnukseksi. Niinkuin ruusulle annamme kuninkaallisen arvon, tulisi meidän virkistää anteliaaisuuden ja tarvittaessa myös vaiteliaisuuden hengessä toisiamme.
Tällä viikolla ojennamme ruusun myös koolla olevalle kirkolliskokoukselle. Kirkkomme nauttimista julkisoikeudellisista siteistä varmaan parhaiten tunnetaan kirkon verotusoikeus. Presidentti nimittää piispat, kirkkolaki on osa julkisoikeudellista lainsäädäntöä, lisäksi eräät kirkkohallintoon ja pappisvirkaan liittyvät kysymykset saatetaan ratkaista valtion elimissä mikäli kirkon omissa elimissä ei ole päästy tyydyttävään ratkaisuun. Tasavallan presidentin antama rukouspäiväjulistus leimaa kirkon ja valtion yhteenkuulumisen perinnettä. Neljän vuotuisen rukouspäivän vietossa kirkko ja valtio paiskaavat tottuneesti kättä keskenään.
Suomessa kirkko ja valtio hengittävät sopuisasti samaan tahtiin molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Lisäksemme Englannissa, Kreikassa, Ruotsissa ja Tanskassa on aihetta puhua aidosta valtiokirkosta, niin läheiset ovat kirkon ja valtion suhteet näissä maissa.
Olemme juuri viettäneet toista rukouspäivää, joka on omistettu perhe-, ystävyys-, sukulaisuus- ja muille lähisuhteille. Myös sukupolvien välisiä suhteita on vaalittava, menneiden sukupolvien työtä arvostettava. Toinen rukouspäivä rohkaisee suhteiden hoitamiseen, sillä jokainen asia ja ilmiö on olemassa vasta silloin kun se pannaan olemaan olemassa. Mikään ei ole olemassa itsestään vaan kaikki suhteet on aina luotava, nostettava esiin. Rukouspäiväperinne omalta osaltaan muistuttaa, että suhteiden hoitamisessa on nähtävä vaivaa.
Ensi sunnuntai on nimeltään rukoussunnuntai, latinaksi rogate (rogate = anokaa, rukoilkaa). Juhlimme äitejä ja ojennamme ruusun naiselle: ruusu ihmisyydelle!
Veli-Matti Hynninen