Papin puntari 15.5.1999
Mitä yhteistä on Saku Koivun jääkiekkomailalla ja suomalaisella rukinlavalla? Kumpikin kertoo omalla tavallaan oman aikansa elämäntavasta, ihmisten ahkeruudesta, innostuksesta, antaumuksesta. Jääkiekkomailat, -kypärät ja -paidat ovat suomalaisuuden kulttiesineitä viimeistään parinsadan vuoden päästä siinä missä vanhat talonpoikaisesineet nykyään. Sirpit, kehdot, länget, kauhat, kipot, kirstut ja kaappikellot ovat viimeistään silloin vaihtuneet Hannu Aravirran leijonarekvisiittaan ja Mika Häkkisen formulaan. Suomi ei ole enää entisensä. Internet, kiekko ja kännykkä ovat tämän päivän suomalaisuuden ikonit, jotka paljastavat elämäntapamme ja arvomme tuleville polville.
Antero Mertarannasta on kasvanut tälle kiekkoon katsovalle kansalle kaivattu pappi ja profeetta. Mertarannan ”ihanaa leijonat ihanaa”-virsi hivelee somasti suomalaisen sielua ja kutittaa katsojan itsetuntoa kiireestä kantapäähän. Me olemme jotain, sillä me osaamme pelata ja katsoa. Sulanderin lahjamaalista huolimatta – siihenkin meillä oli varaa – viimeistään jatkoajalla Saku Koivu ja Teemu Selänne järjestävät kiekon Marko Tuomaisen kautta maaliin. Kansan 1-2 tappiotilanteessa kokema hetkellinen hengenahdistus parannetaan parhaalla mahdollisella tavalla – voittomaalilla. Me ja Mertaranta olemme jotain, me osaamme ja onnistumme, sillä me olemme suomalaista kiekkokansaa.
Rukinlapa kertoo mistä me olemme tulleet. Saku Koivun NHL-maila puolestaan vihjaa miten kansainvälisiksi olemme nyt tulleet kun kaappikello ja muut perifeerisyyden ikonit ovat vaihtuneet globaalistuvan maailman mittareihin. Jääkiekon viehätys ei ole vain sen luomassa jännityksessä vaan enemmän siinä, että sen kautta aavistamme jotain suomalaisuuden uudesta olemuksesta. Antero Mertarannan, Hannu Aravirran ja Jukka Tammisen jääkiekko kertovat tämän kasuavan kansan kamppailusta jopa Mannerheim-Nurmi-Sibelius-ketjua tarkemmin. Kiekko kertoo kaiken olennaisen, minkälaista on suomalainen elämä yhtä vaille kaksituhatta. Meitä eivät ohjaa markkinavoimat, unionit, geo- tai muutkaan politiikat. Eivätkä meitä kaada presidenttipelit, eduskunnat, sinipunat tai Lipposet vaan meitä ohjaavat Selänne, Koivu, Kiprusoff, Lind ja Karalahti.
Jääkiekko opettaa elämään, se on olennainen osa suomalaista elämää. Oli tässä pakko omassa saarnassakin ruveta käyttämään kiekkotermejä, muuten eivät ainakaan rippikouluikäiset olisi mitään ymmärtäneet. Niinpä vetosin Curt Lindströmin viisauteen. Currehan nosti leijonat MM-kultaan ja kunniaan jo vuonna 1995. Siitä lähtien Suomessa on jaksettu paremmin, köyhyyttä on kavennettu, työttömyyttä supistettu ja kännyköitä valmistettu. Myös pakolaiset osataan jo ottaa paremmin vastaan. Leijonan menestys ennakoi aina tulevaa, siksi leijonan jokaista liikettä ja murahdusta on seurattava tarkkaan. Pelissä ei ole vain kiekko vaan koko Suomi.
Kannattaa siis painaa visusti mieleen mitä Curre Helsingin Sanomissa kirjoitti. Viime vuosina suomalaiset ovat kehittyneet valtavasti joukkuetoiminnassa. Suomalaiset uskaltavat pelata ja siitä syntyy tulosta. Muut pelkäävät, suomalaiset pelaavat. Curt Lindström opettaa miten syntyy voittava joukkue.
Pitää oppia neljä asiaa. Ensimmäinen on oman asiansa tunteminen eli ammattimaisuus. Mitä syvemmälle perehdymme elämän olemukseen, sitä parempia ”ammattilaisia” olemme. Toiseksi jääkiekossa ja elämässä tarvitaan kärsivällisyyttä. Vain oppimalla kärsimään yhteisen edun nimissä voi saavuttaa jotakin arvokasta. Kärsivällisyys on sitäpaitsi yksi kristillinen perushyve, joka ei avaa tietä sen vähemmälle kuin rakkaudelle.
Yhteistyökyky ja vastuuntunto ovat entisen päävalmentajamme luettelemia avainsanoja. Elämässä on osattava pelata yhteen. Tehopisteitä syntyy siitä, että oppii tarjoamaan toiselle tekopaikkoja. Olen vaakunani tunnuslauseeksi nostanut tutun sanan: Se joka uskaltaa, se voittaa (Der wagt, gewinnt). Leijonakin opettaa, että eniten elämä sittenkin kysyy rohkeutta. Rohkeutta tarvitaan, jotta jaksan elää.
Veli-Matti Hynninen