Papin puntari 030699
Punakeltainen leijonalippu voitosta hulmuten valkoinen kenraali Mannerheim marssi saksalaisten joukkojen tukemana Helsinkiin toukokuun kuudentenatoista 1918. Tammikuussa puhjennut kansalaissota oli vaatinut lähes 30 000 uhria. Verentahrima punainen vaihdettiin sinivalkoiseen ja kohonneelle kansallistunteelle haettiin vahvistusta sotilasparaateista.
Kahdeksankymmentä vuotta sitten (1919) Aleksanteri I:n toivomuksesta paraatitoriksi suunniteltu Helsingin Suurtori täyttyi sotilaiden lisäksi suojeluskuntalaisista, partiolaisista ja pienoislippujaan heiluttelevista koululaisista. Uusi suomalaisuus nosti terhakasti päätään.
Toukokuun kuudestoista oli aluksi siis valkoiselle juhlinnalle omistettu paraatipäivä kansallishengen nostattamiseksi. Talvisodan jälkeen ei kuitenkaan enää haluttu tunnustaa vain yhtä väriä, toukokuun kuudennentoista juhlinta muutettiin kesäkuun neljänteen, Mannerheimin syntymäpäivästä tuli puolustusvoiman lippujuhlapäivä. Olympiavuodesta 1952 lähtien Senaatintoriksi muuttuneesta Suurtorista tuli samalla maanpuolustusviihteen ja uuden isänmaallisuuden näyttöpaikka.
Kesäkuun neljäntenä suomalaisuus puetaan sotilaspukuun. Suomalaisen sotilaan katse kääntyy herra presidenttiin , joka tänä vuonna on juuri lippujuhlan alla rakentamassa eurooppalaista rauhaa Kosovossa. Sinivalkoinen Suomi liputtaa nyt maailmanrauhalle ja tasoittaa tietä tulevaisuudelle. Ei ole enää mikään ihme, että Slobodan Milosevic saa rauhanehdot käteensä Martti Ahtisaarelta ja että tärkeitä rauhanneuvotteluja usein käydään suomalaisten johdolla. Etykissä 1975 siinnyt Helsingin henki on ollut leviävää sorttia.
Suomalaisten rooli rauhanturvaajina ja rauhanrakentajina on tätä nykyä laajasti tunnettu, vaikkei itse Suomessa rauhantyön tärkeyttä läheskään aina ymmärretä. Loviisan rauhanfoorumi on 1980-luvulta lähtien ollut yksi suomalaisen rauhanrakentamisen ikkunapaikka. Loviisassa kansat ja kulttuurit kohtaavat aina Hiroshimapäivän (6.8.) tienoilla rauhan merkeissä. Tänä kesänä Kosovosta paenneet albaanit ja Jugoslavian serbit ovat saaneet kutsun Loviisaan. Rauhantyötä on aina eniten tehtävä ruohonjuuritasolla.
Loviisan rauhanfoorumi edustaa tätä suomalaisten uutta vientiartikkelia, rauhankulttuuria. Suomi on harvoin ollut kulttuuria muualle levittävä maa. Paremminkin kulttuuri-innovaatiot ovat tulleet meille muualta. Umberto Eco puhuu semioottisesta sissisodasta, jota on käytävä joukkotiedotusvälineistä tulvivaa hölynpölyviihdettä vastaan. Suomi ei voi pärjätä maailmalla, jos se tyytyy vain ulkoisten vaikutteiden vastaanottajamaaksi. Puolueettoman Suomen tuottama rauhankulttuuri on poikkeuksellisen arvokas vientituote. Sitä kykenevät tuottamaan kovin harvat maat. Siksi Suomen mahdollisuudet näillä vientimarkkinoilla ovat poikkeuksellisen suuret. Rauhantarve on pysyvä, kysyntä kasvava.
Ennen tyypillisesti suomalaisena pidettiin Sibeliuksen sinfoniaa, Järnefeltin maalauksia tai Aallon arkkitehtuuria. Nyt sitä edustavat vaikkapa Jari Litmasen jalkopallo, Mika Häkkisen formula tai Saku Koivun kiekko. Mutta yhtään näitä vähemmälle ei maailmalla jää suomalainen rauhanturvaaja, Martti Ahtisaaren diplomatia tai Tarja Halosen ulkopolitiikka. Suomalaisen merkkiuniversumin kirkas ykkönen on rauha. On suorastaan hämmästyttävää miten vähällä europarlamenttiehdokkaamme ovat tämän merkkituotteen kuitanneet.
Olemme yrittäneet pitää ominaislaatuamme pyhänä vastustamalla väliin ruotsalaista, väliin venäläistä ja sittemmin amerikkalaista kulttuurivaikutusta. Entäpä jos nyt onkin uuden suomalaisuuden, hitauden murenemisen aika? Jospa olemmekin löytämässä uuden elämäntavan ja -tyylin, jossa rauhaa ajetaan ”aggressiivisesti” perisuomalaiseen tapaan. Silta toisinajatteleviin ja erilaisuuteen nousee suomalaisvoimin rivakasti. Kesäkuun neljäntenä unelmoimme rauhasta ja kohotamme siniristin korkealle, nyt liputamme uudelle suomalaisuudelle ja sen kauneimmalle vientituotteelle: rauhalle.
Veli-Matti Hynninen