Papin puntari 050899
Miksi rauha ei ole niitä helpoimpia puheenaiheita? Vaikka me suomalaiset olemme ahkerasti osallistuneet rauhanturvaajina ja rauharakentajina maailman hädän lievittämiseen, me emme läheskään aina ole osanneet arvostaa rauhantyötä siinä määräin kuin se ansaitsisi. Miksi rauhaa arvostetaan, mutta rauhantekemistä joskus jopa vierastetaan?
Tänään voimme yhdessä iloita rauhankynttilästä. Kosovon albaaneille omistetut Hiroshima-kynttilät lasketaan tänä iltana mereen. Kulkue kasvaa vuosi vuodelta, rauha on muuttunut enemmän ja enemmän perinteeksi. Myös rauhanenkelit ovat lentäneet Loviisan pappilan puistoon ja uimarannalle. Heljä Wallensköldin herkkä käsi on antanut näille enkeleille kuultoa ja keveyttä. Enkelithän osaavat lentää siksi, että ne ottavat itsensä niin kevyesti.
Rauhanfoorumia voi pitää onnistuneena silloin, kun se saa huomion kiinnittymään asioihin, jotka muutoin ohittaisimme huomaamatta. Meillähän on taipumuksena pitää tärkeänä aina sitä mikä on etualalla, mikä on läsnä tietoisuudessamme. Kynttilät, enkelit, rauhanletut ja koko rikas rauhanperinne auttaa meitä nostamaan esiin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä, mutta helposti siivutettavia.
Uskon perinteen voimaan. On tietysti monenlaista perinnettä, hyvää ja huonoa. Hyvä perinne jäsentää elämän kaaosta, se luo ryhtiä ja valaa rohkeutta. Traditio tarkoittaa arvojen siirtämistä(tradere = kuljettaa eteenpäin) vuodesta toiseen ja sukupolvelta toiselle. Mikä on kerran oivallettu, voidaan nykyistää, se voidaan kokea uudestaan. Rauhasta iloitaan tänään kuten siitä on aina iloittu.
Mutta miksi tarvitaan rauhankynttilöitä, -lettuja, -foorumeita, -perinteitä? Lempifilosofini Jean Baudrillard vastaa vetoamalla haasteiden rituaalisuuteen. Mitä haastavampi jokin asia on sitä enemmän tarvitaan rituaalia, perinnettä. Rauhantyö ei ole hokemista vaan uuden kulttuurin luomista ja viemistä eteenpäin.
Orrin E. Klappin tavoin uskon siihen, että hyvän asian välittäminen toiselle ei onnistu hokemalla tai vaatimalla vaan leikkimällä. Rauhantyö ei suinkaan ole vain rauhanviestin kuljettamista eteenpäin vaan se on aina uuden kulttuurin ja uuden elämäntavan luomista. Siksi rauha ei ole lopputulos, päätepiste vaan se on aina prosessi, jonka hoksaaminen innostaa etsimään elämään uusia ratkaisuja.
Siviilipalvelumiesten opettaminen on innostanut ja rohkaissut minua etsimään tuoreita ajatuskulkuja. Olen nähnyt sivareiden vilpittömän halun löytää väkivallan sijasta sovinnollisia ratkaisuja yhteiselämälle. Heidän ajatuksistaan kuultaa toivo paremmasta, uuden elämäntavan ikävä. He jos ketkä näyttävät etsivän vilpittömin mielin uutta avainta tulevaisuudelle. Heidän opettajanaan olen innostunut Suomen nuorisosta. Meille näyttää kasvaneen uusi sukupolvi, joka kunnioittaa menneiden polvien työtä etsimällä kokonaan uusia ratkaisuja. Tulevaisuus avautuu sovintoon ja rauhaan kasvamalla. Tämä ei ole itsestäänselvyys vaan tämä on aina uudestaan ja uudestaan luotava.
Jo kesän alussa kirjoitin siitä miten meille suomalaisille on rauhasta löytynyt uusi vientiartikkeli. Meidät on toistuvasti kutsuttu uuden rauhankulttuurin tuottajiksi ja viejiksi maailmalle. En tarkoita vain Martti Ahtisaaren suuria ansioita rauhanneuvottelijana enkä Tarja Halosen, Elisabet Rehnin tai Harri Holkerin näkyviä rooleja maailman markkinoilla. Puolueettomana suomella on etulyöntiasema rauhanrakentajana. Tarkoitan myös sitä, että rauhanprosessit on luotava alhaalla ruohonjuuritasolla.
Loviisan rauhanfoorumi on alusta lähtien ollut tätä, monisäikeistä posessointia, uuden luomista, myös uutta luovan kulttuurin ja taiteen kautta rauhaan kasvamista. Rauhantyön nykykuva on aivan toisenlainen kuin 60- ja 70-luvuilla, jolloin oli protestoitava ja demonstroitava. Nyt rauhantyössä on prosessoitava. Se tarkoittaa uuden rauhankulttuurin luomista,
laadukasta erilaisuuden kohtaamista, uusien suhteiden luomista, rakkauden ja anteeksiannon kokemista. Rauhanrukoustakaan unohtamatta. Aina silloin kun ihmiset kääntyvät yhdessä Jumalaansa päin, tapahtuu ihme. Tätä ihmettelemme tänä viikonloppuna Loviisassa.
Veli-Matti Hynninen