Papin puntari 170899
Saska Snellman ylisti sunnuntain Helsingin Sanomissa luovan laiskuuden ihanuutta. Hän vetosi tutkija Ilkka Tuomen väitöskirjaan, jonka mukaan modernia yritystäkään ei johdeta kyttäämisellä tai kellokortilla vaan – luovuudella. Ihmisen ajatus lentää parhaiten epämuodollisissa tilanteissa vaikkapa kahvipöydässä tai olutkolpakon ääressä. Siksi pitäisikin työpaikoille, kaupungin eri puolille puistoihin ja toreille, joka paikkaan suunnitella mukavia sopukoita, joihin ihmiset luonnostaan vetäytyisivät haudoskelemaan luovia ajatuksiaan.
Täällä Savossa lomaillessani nousee mieleen täkäläisen suurmiehen, kirjailija Joel Lehtosen tuttuja ajatuskulkuja laiskottelun ja raadannan vuorottelusta. Ei tarvita vain toista ja toista vaan molempia.
Lehtonen muistuttaa miten luonto ohjaa, suorastaan määrää elämänrytmiä. Ihmistä nukuttaa talvella ja valvottaa kesällä. Toisinaan ihminen on iloinen, toisinaan taas vaipuu alakuloisuuteen. Ja jos tarpeeksi jaksaa raataa niin kivikkoisetkin mäet muuttuvat tuottoisiksi. ”Puu on kovaa, koska se on kasvanut hitaasti. Leipä on niukkaa, mutta maistuu. Köyhällä ja varsinkin laiskalla on aikaa myös iloita.”
Loma on sitä varten, että olisi mahdollisuus laiskotella. Laiskottelematta ei näet ehdi iloita. Lomalla on hyvä käydä läpi raadantavaiheensa tuloksia. On lupa ihmetellä miten sitä ihminen on ennättänyt ja jaksanut sen kaiken työmäärän keskellä. Aivan kuten Jole Lehtosen Putkinotkossa. Siinä kirjailija rytmittää puhetta savolaisittain. Juutas Käkriäinen, kauppaneuvos Könölin, Sinikanteleen eukko, laivamies Persikka ja Rosinan veljen perhe elävät rehevässä savolaisessa loppukesän syleilyssä. Kesällä on siivet ja vaikka kesäkin kohta lentää pois, sen kokemus kantaa kauas. Jos aamuhetki on kullankallis, niin kesähetki on kultaakin kalliimpi. Kesän voimalla me jaksamme.
Kesällä ovat omat mahdollisuutensa. Minun kesäni täyttyy (kaiken muun lisäksi) vielä Joel Lehtosen ja Eino Leinon tapaisten suomalaisten maailmoista. Joel Lehtonen pani yhden romaaninsakin nimeksi Kerran kesällä. Kesä antaa mahdollisuuden sukeltaa myös suomalaisen kirjallisuuden klassikkoihin. Ei ole tietenkään mikään ihme, että juuri heiltä löytyy tuttuja ajatuskulkuja. Ja kuitenkin on ihme, että olemme niin läpeensä vuosisataisia suomalaisia, että sama kaiku on askelten yhä vielä, kun nyt käännymme uudelle vuosituhannelle.
Eino Leino lopetti kerran kirjeen äidilleen toivottamalla ”terveyttä ja huolettomia päiviä”. Loma-aikaansa ihminen asettaa juuri näitä huolettomuuden toiveita. Mutta tämä huolettomuus ei saisi olla vain loma-aikaista huojentuneisuutta. Elämän – ja ennen muuta juuri arjen – tulisi olla enemmän luovan leikin ja huolettomuuden täyttämää. Huolettomuudessa on suorastaan jotain pyhä, jota Raamatussa kutsutaan sananmukaisesti pyhäksi huolettomuudeksi.
Kolmannen polven enonkoskelaisena minun ei ole täällä kotimaisemassa vaikea heittäytyä jakamaan näiden ihmisten elämän iloa ja tuskaa. Kotiseutu on salainen mittapuu, jonka perusteella me kaikkea muuta ympärillämme punnitsemme. Kuten Eino Leino alleviivasi: ”Kotiseutu ei ole ainoastaan paikka, maisema tai näköala. Se ei ole ainoastaan kylä, kaupunki, kukkula tai järvenranta. Se on samalla meidän syvintä itseämme. Se on määräävä tekijä suurelle osalle meidän henkistä olemustamme.”
Ihmisellä on lupa kaivata kotiin. Kotipaikka on siellä missä on hyvä olla.
Veli-Matti Hynninen