Papin puntari 260899
”Kesä on niin hyvä kokemus, että tulen äänestämään sen säilyttämisen puolesta.” Tämän hauskan aforismin lausui kollegani Antti Alhonsaari, kun puhuimme kesän päättymisestä ja sen juhlistamisesta. No, eikö nyt kesä pääty päättämättäkin, kyselee ehkä joku. Päättyy varmasti. Mutta elämän taitekohtia tekee kumminkin mieli juhlistaa kai siksi, että muutokset on usein miellyttävää kohdata porukalla ystävien lämpimässä seurassa. Taitekohdissa ystävyys nousee arvoonsa.
Kesän päättymisessä on jotakin kohtalonomaista, jokaista koskettavaa, sellaista jonka mielellään haluamme jakaa. Kohtalonomaisuutta lisää vielä tieto, että nyt päättyvä kesä on vuosituhannen viimeinen. Se jää aikakirjoihin poikkeuksellisen kauniina, lämpöisenä ja kohottavana. Se oli se kunnon kesä 1999. Kuten Lauri Viita runossaan vahvistaa kesän voimaa: ”Reppu naulassa oven pielessä, siinä linnunpesä. Kun olen kuollut, kun olen kuollut, kesä jatkuu, kesä…”.
Kesä siis jatkuu. Tämä kesä on ollut vilkas vihkikesä, on saanut vihkiä paita märkänä ja rientää pitkin Suomennientä hääjuhlasta toiseen. Kesään kuuluvat myös jäähyväiset. Monta rakasta seurakuntalaista on laskettu maanpoveen. Kesän lailla myös elämä jatkuu. Ihminen on kuollut vasta sitten kun hänet on unohdettu, kun ei ole yhtäkään joka häntä muistaisi. Monet rakkaat elävät muistoissamme ja ovat läsnä tilanteissamme, vaikkeivat he enää ole fyysisesti läsnä keskellämme.
Loppukesän lukukokemuksistani nostan esiin Jermu Laineen Kanava-lehden kirjoituksen. Siinä hän muistuttaa miten tärkeää on yhteisyyteen kasvaminen. On rakennettava sellaista puitetta ja luotava sellaisia tilanteita, joissa kohtaaminen tulee mahdolliseksi. Yhteyden rakentumista toisiin hän kutsuu nimellä ”sosiaalinen pääoma” (social capital). Termi on vakiintunut amerikkalaisessa talous- ja yhteiskuntapoliittisessa kirjallisuudessa vasta aivan viime vuosina.
Mutta social capital- termi on paljon puhuva. Kapitaaliksi olemme tottuneet kutsumaan taloudellista pääomaa, varallisuutta. Olemme aikoja sitten hyväksyneet henkilökohtaisen menestymisen ja taloudellisen vaurastumisen itsestäänselväksi tavoitteeksi. Vaurastumista on totuttu pitämään onnellisen elämän mittarina. Individualismista, henkilökohtaisesta menestymisestä on tullut monelle selvä tavoite. Usein tähän on sivutuotteena kuulunut pyrkimys vapautua yhteisön kahleista tai yhteisöllisyys on ainakin nähty yksilöllisyyden vastakohtana.
Jokainen tarvitsee toimeentulonsa verran vaurautta, se on siihen mittaan asti eettisesti hyväksyttävää. Tarvitaan myös inhimillistä pääomaa (human capital). Tietoa ja taitoa on teknistyvässä yhteiskunnassa nopeasti omaksuttava. Mutta kuitenkin – näin opettaa myös Jermu Laine – näitä enemmän ihminen tarvitsee sosiaalista pääomaa. Sosiaalinen pääoma tarkoittaa kestävien elämänarvojen omaksumista ja yhteisöllisen elämäntyylin löytämistä.
Sosiaalinen pääoma on hyvien tapojen kulttuuria ja moraalia. Vain sellaisessa elinympäristössä jossa eletään hyvin, voi oppia hyviä elämäntapoja. Etiikkaa ja hyviä tapoja voi oppia hyvien tapojen ympäristössä. Huonojen tapojen ympäristössä oppii vastaavasti huonoja tapoja. Tämä ei suinkaan tarkoita vain tapakasvatusta – mikä sekin on hyvin tärkeää – vaan koko elämäntavan laatua. Ihminen kaipaa sosiaalisuutta ja spontaaniutta. Samalla ihmisessä on ylpeyttä ja itsetehostusta mitkä olisi saatava sosiaalisuuden käyttöön, eikä vain yksilön ( individin) omaa elämää hyödyntämään.
Jo kantilainen moraalifilosofia on saattanut ohjata meitä talousmenestyksen ja yksilöllisyyden ylikorostamiseen. Suomalaisten menestys Sevillassa, vastuunkantokyky luonnosta, tietotekniikan hallinta, kunnia, maine ja menestys voivat olla spontaanin sosiaalisuuden kipinöitä. Mutta elämän hallitsijaksi niistä ei ole. Tähän ajatustapaan ohjaa myös tulevan Lähimmäissunnuntain ajatus lähimmäisen rakastamisesta.
Veli-Matti Hynninen